Seinäjoella elettiin kylmää jatkosodan helmikuuta vuonna 1943.
Kapernaumissa asuva Matti Koivunen, 12 vuotta, kävi Marttilan kansakoulun toista luokkaa.
Eräänä pakkasaamuna oli alkamassa ainekirjoitustunti. Luokan opettaja, Annikki Lehtonen, ohjeisti: "Kirjoittakaa mielestänne ajankohtainen aine."
Koivunen tarttui vihkoon ja lyijykynään. Hän tiesi samantien mistä kirjoittaisi. Kynä suorastaan lensi. Tarina yhdisti faktaan hippusen fiktiota, mutta oli enimmäkseen totta.
Koivunen palautti aineen ensimmäisten joukossa. Hän oli tyytyväinen saatuaan paperille sankaritarinan rakkaasta eläinystävästään.
Matti Koivusen aine on säilynyt tallessa noista päivistä saakka, koska teksti on välillä kirjoitettu uudelleen puhtaaksi. Epari sai kuulla koskettavasta tarinasta ja pyysi luvan julkaista sen uudelleen.
Näin 12-vuotias Matti kirjoitti talvella 1943.
Linta sodassa
(kirj. Matti)
Kesäisin olin renkinä Mäkelän maatalossa. Siellä oli kaksi hevosta, Linta ja Ulla. Linta oli mun lempihevonen.
Kun talvisota alkoi, Linta sai kutsun rintamalle. Talvi oli erittäin kylmä.
Arvi oli Lintan ohjastaja. Heidän tehtävänään oli hoitaa muonitus eturintamalle ja tuoda haavoittuneet ensiapuun.
Vaaran uhatessa Arvi oli opettanut Lintalle kaksi eri reittiä, joita tilanteen mukaan piti käyttää.
Oltiin viemässä haavoittunutta sotilasta ensiapuun. Sitten tuli tilanne, jonka Linta tunnisti. Se heristi korviaan.
Arvi ohjasi Lintan varareitille. Kuului laukaus. Arvi kaatui rekeen haavoittuneen päälle.
Linta oli ilman ohjastajaa. Linta oivalsi tilanteen. Nyt on mentävä. Tuli vielä laukaus, joka osui hevosen kaulan yläosaan.
Kun vaahtoava Linta saapui ensiapuun, lääkäri totesi: Nämä ehtivät aivan viime hetkellä.
Haavoittuneet voitiin pelastaa. Vapiseva Linta oli tehnyt sankariteon.
Ensiapuasema mittasi hevosen kuumeen ja puhdisti kaulassa olevan luodin tekemän haavan. Lääkäri määräsi, että myös Linta oli vietävä rintaman taakse eläinlääkärille.
Eläinlääkäri totesi: Lintalla on kylmästä johtuva kaviokuume. Hevonen on kotiutettava.
Kaviokuume parannettiin ja Lintan kotimatka alkoi.
Törnävän sairastallilla Linta joutui ensin kirppusaunaan. Tallin lähetti tunsi Lintan kotipaikan ja sai tehtäväkseen palauttaa hevosen omaisille. Kun Linta pääsi tutulle Hakalankujalle, innostunut Linta oli vaikeasti pideltävä.
Kevät oli jo pitkällä. Ulla oli hevoshaassa, kun Linta hirnahti. Voi sitä riemua, mikä hevosten kesken syntyi.
Matti tuli koulusta kotiin. Hän kuuli, että Linta oli taas kotivainiolla. Reppu pois seljästä, porkkana taskuun ja Mäkelään!
Matti huusi: Linta, tule tänne!
Linta tunsi tutun äänen, kipitti Matin luokse veräjälle ja painoi päänsä Matin olkapäälle.
Molempien silmistä valui ilon kyyneleet. Linta ja Matti olivat jälleen yhdessä.
Rengillä riitti töitä
Opettajan ammatista eläkkeelle jäänyt Matti Koivunen, nyt 96 vuotta, muistaa edelleen hyvin Lintan ja renkivuotensa Mäkelässä.
– Mäkelän talo oli Kapernaumissa, Hakalankujalla, lähellä meidän kotimökkiä, joka oli Rajakadulla. Juoksin siitä pellon poikki töihin aina kun tarvittiin, Koivunen muistelee.
Hän kertoo, että heidän perheessään oli kahdeksan lasta ja yksinhuoltajaäiti.
– Kyllä siinä rengin palkka tuli tarpeeseen. Sain aina hyvän ruuan ja usein myös rahaa, 50 tai 100 markkaa. Joskus sain lisäksi jauhopussin tai vastaleivotun nisupitkon kotiin viemisiksi.
Koska Koivunen oli taitava eläinten kanssa, kutsu kävi usein.
– Hoidin Mäkelän hevosia ja lehmiä, olin niitossa ja heinänteossa, mitä milloinkin. Kyllä maatalossa askareita riitti.
Tarina jäi elämään
Matti Koivunen oli myös hyvä koulussa. Hän pärjäsi esimerkiksi raittiuskilpakirjoituksissa usein.
Parhaana tekstinään hän silti pitää yhtenä aamuna äidinkielen tunnilla syntynyttä Linta sodassa -tarinaa.
– Ei siinä mennyt kuin seuraavaan päivään, niin opettaja luki aineen koko luokalle. Opettajalta tuli itku hänen lukiessaan, Matti Koivunen muistelee ja herkistyy itsekin.
– Se kaikki oli koettua ja elettyä. Siksi Lintan tarina varmaan jäi elämään, Koivunen sanoo.
– Olen kertonut sitä tarinaa vuosikymmenten mittaan useasti. Monia se on herkistänyt. Ihmisen ja eläimen ystävyydessä on jotain koskettavaa. Niinhän se on.
Koivunen muistelee, kuinka myös Lintan isäntä, Ville Mäkelä, tuli usein sodan jälkeen Koivusten luo käymään, istui vintin rappusille ja pyysi Mattia lukemaan kirjoituksen Lintasta.
– Hän kuunteli sen aina hiljaa loppuun. Sitten hän nyökkäsi ja sanoi, että on se hieno tarina.
Muutama viikko sitten muistot Lintasta tulivat taas Koivusen mieleen kun vietettiin suomenhevosenpäivää.
– Linta oli musta ja komea tamma. Siksi se oli suosittu myös sankari- ja siviilihautajaisissa. Linta veti monet ruumisvaunut Törnävän kirkkomaalle.
– Paljon se ehti ja oli aina paras hevonen.
Suomen-
hevonen
Suomenhevonen on maamme ainoa alkuperäinen hevosrotu. Sillä on ollut suuri rooli Suomen historiassa, maataloudessa ja sodissa.
Nykyään suomenhevosia on noin 18 500. Rotua pidetään uhattuna, sillä varsoja syntyy vuosittain alle tuhat.
Valtakunnallista suomenhevosen päivää on juhlittu 6. syyskuuta vuodesta 2007 lähtien. Tuolloin suomenhevosen kantakirja täytti 100 vuotta.
Suomen Hippos ja Suomen Ratsastajainliitto antavat päivälle virallisen liputussuosituksen.
Seinäjoelle pystytettiin patsas sodissa palvelleiden suomenhevosten kunniaksi vuonna 1997. Seinäjoki valittiin sijainniksi siksi, että sotahevosia luovutettiin eniten Vaasan sotilasläänin alueelta.
