Aluksi Erkki Melartinin aforismi Hannu Mäkelän toimittamasta kirjasta vuodelta 1990. Se kuuluu seuraavasti: ”Köyhä, yksinäinen, sairas mummo kadulla. Sydämeni on pakahtua surusta… Täytyykö niin olla? – Täytyy! Köyhä – sairas - yksinäinen”
Siinä se. Kauhukuvaus.
Olemme osanneet rakentaa digitalisoituja helvettejä. En tokikaan kiellä esimerkiksi nettipankin merkitystä, ellei järjestelmä yski.
Vanhusten taidot tietenkin vaihtelevat. Luin kuvauksen, missä vanha ihminen ei enää oppinut käyttämään uutta puhelinta vaikka muutokset olivat vähäisiä. Ei mennyt jakeluun.
Älykersat suunnittelevat systeemejä ja eläytyminen ikäihmisiin on kehnoa. Ei kyetä niihin perustaviin kysymyksiin, mihin pitäisi.
Jos sitten osaakin soittaa yksinkertaisimmalla puhelimella, niin kuka vastaa. ”Juuri nyt on jono, hoitohenkilökuntamme vastaa mahdollisimman pian.” Eikä tuota vastaamista tapahdu.
Samalla tavalla kuin peruskouluja muokataan suuryksiköiksi niin rakennetaan myös terveydenhuollon palvelupalatseja. Niiden ulkonäkö pelottaa, vanhus kumartaa, niiaa. Kuinka tohtisi mennä sisään… jos on köyhä – sairas - yksinäinen. (Melartinin aforismista loppupiste puuttuu…)
Auttaisi paljon, jos puhuisimme tarpeista. Perustarpeista ja muista.
Suurempaa tarvekeskustelua en havaitse.
Että rahaa riittäisi perustarpeiden ulkopuolelle, niin perustarpeita on tavoitteellisesti häpäistävä, mitätöitävä.
On niinkin, että syvähenkisessä mielessä digitaalinen nokkeluus ja menestys eivät pitkälle kanna. Kannattaisi osallistaa ikäihmisiä. He ovat joutuneet ratkaisemaan elämisen polulla monia vaikeita asioita. Heillä olisi kerrottavaa.
En haluaisi, että kerran nuori siirtyisi joskus elämän vaiheeseen missä hän on vanha – köyhä – sairas – yksinäinen.
Jari Ranta
Vaasa