Suomessa päivitellään ylikansallisten hoivayritysten hallitsevaa asemaa lastensuojelun palveluntuottajina.
Valitus on aiheellista, sillä merkittävä osa kansallista perusturvaa on valunut vuosien mittaan käsiin, joille suomalainen yhteiskuntavastuu lienee jokseenkin yhdentekevää.
Ylikansalliset yritykset tekevät sitä, mitä niiden markkinataloudessa odotetaankin tekevän – pyrkivät tuottamaan voittoa omistajilleen myös lastensuojelussa.
Jos tämä tieto tulee yllätyksenä poliittisille päättäjille millään tasolla, ei kannata ihmetellä, miksi ollaan tässä tilanteessa.
Poliitikot hämmästelevät lastensuojelun ahdinkoa yhteisrintamassa puoluejohtajista kunnanvaltuutettuihin. Miten tässä pääsi näin käymään?
Aluevaalien kampanjat olivat läpi puoluekentän käsienpesun taidetta, sillä kerrankin oli löytynyt kaikille yhteinen vihollinen. Lastensuojelun tilaan nähdään syypäinä tuntemattomat hoivajättien omistajat, jotka lapioivat pohjattomiin taskuihinsa rahaa yhteiskunnan heikoimpien kustannuksella.
Vähemmän kuultiin itsekriittisiä pohdintoja, miksi näin on päästetty käymään. Nimenomaan päästetty, sillä se pakottaisi kysyjän peilin eteen.
Mitä olet itse tehnyt sen eteen, että lastensuojelu pysyisi kustannuksia myöten kansanvaltaisen päätöksenteon käsissä? Mitä olet itse tehnyt sen eteen, että orastaviin ongelmiin puututtaisiin ajoissa eikä vasta sitten, kun ne jo vyöryvät kalliisti päälle?
Kuntatasolla peili kysyisi valtuutetulta, mikä on ollut sinun valintasi, kun piti päättää rahoituksesta ennaltaehkäisevään sosiaalityöhön ja perheiden hyvinvointiin?
Oletko valinnut lyhytnäköisesti aina helpoimman ratkaisun, kun olisi ollut mahdollista luoda jotakin uutta? Onko mottosi ollut ”poissa silmistä, poissa mielestä”, kun vain itselläsi ovat asiat kunnossa eikä lastensuojelulaitos asetu ainakaan sinun naapurustoasi häiritsemään?
Lainsäätäjältä peili voisi kysyä, oletko ymmärtänyt, kuinka arvokkaan osan perusturvasta olet jättänyt voitontavoittelulle. Vaikka elämme markkinataloudessa, yhteiskunta ei saisi olla aivan näin kädetön ilmiön edessä.
Hyvinvointialueet saavat vastuulleen lastensuojelun, jota kunnat eivät ole kyenneet kaksisesti hoitamaan. Ennuste ei ole hyvä, sillä asioita hoitavat etupäässä samat ihmiset – kokousten välissä vain esityslistat salkussa vaihtuvat.
Sopii toivoa, että alueellinen näkökulma voittaisi kuntatalouden lyhytnäköisyyden lastensuojelussa. Se jos mikä vaatii vaalikausien yli ulottuvia tavoitteita ja toimintaa.
Lastensuojelun työntekijät sekä julkisella puolella että parjatuissa hoivajäteissä tekevät työtään uskomattoman kovan paineen alla. Heidän syytään ei ole, että ennaltaehkäisyn puute ja huonot ratkaisut kunnissa ovat johtaneet kustannuskierteeseen, josta lähinnä vain heidän työnantajayritystensä kasvottomat omistajat hyötyvät.