Kaikissa suomalaisen lastensuojelun huostaanottomuodoissa on esiintynyt epäkohtia, kertoo asiaa tutkinut historian professori Pirjo Markkola Tampereen yliopistosta.
– Tutkimuksessamme jokainen koulukodeissa kasvaneista lapsista kertoi väkivallasta. Se on aivan selvää, mutta yllättävän paljon kerrottiin sijaisperheissä tapahtuneesta, piiloon jääneestä kaltoinkohtelusta, josta on hyvin vähän tutkimustietoa.
Tänään vietetään lasten oikeuksien päivää. Sosiaali- ja terveysministeriö järjestää iltapäivällä Helsingissä tilaisuuden, jossa perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula (kesk.) esittää valtiollisen anteeksipyynnön henkilöille, jotka ovat kokeneet vääryyttä lastensuojelun sijaishuollossa.
Ministeriö julkaisi viime huhtikuussa haastattelututkimuksen huostaanotettujen lasten kokemista epäkohdista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta ensimmäisen lastensuojelulain aikaan 1937-1983.
– Ennen vuotta 1937 lasten sijoituksia tehtiin köyhäinhoitolainsäädännön tai rikoslain perusteella. Erillistä lastensuojelulakia ei ollut, toteaa tutkimusta johtanut Markkola.
Kokemuksiaan kertoi 299 henkilöä, joista suurin osa oli itse perhehoidossa, lastenkodeissa tai koulukodeissa kaltoinkohtelua kokeneita, mutta mukana oli myös lastensuojelun työntekijöitä sekä asiaa sivusta seuranneita ihmisiä.
– Tutkimus ei ole tilastollisesti edustava, mutta kun tehdään näin monta laadullista haastattelua, tässä saa ainakin kuvan siitä mitä, kaikkea lasten kaltoinkohteluun on voinut kuulua.
Markkolan mukaan niin henkistä, ruumiillista kuin seksuaalista väkivaltaa esiintyi kaikissa kolmessa sijoitusmuodossa.
– Laitoksissa, joissa oli enemmän lapsia, lasten keskinäistä väkivaltaa oli enemmän. Joissakin laitoksissa saatettiin käyttää jopa kurinpitokeinona sitä, että isommat lapset kurittivat pienempiään.
Toisaalta lastenkodeissa ravinnon ja vaatetuksen kaltainen perushuolenpito oli yleensä kunnossa. Hoivaa lapset eivät kuitenkaan saaneet.
– Varsinkin perheissä saattoi esiintyä sellaista, että nälässä pitämistä käytettiin rangaistuskeinona.
Markkola muistuttaa, että perheisiin sijoitettiin laitospaikkoihin verrattuna kolminkertainen määrä lapsia, ja vaikka erityisesti koulukodit olivat kolkkoja, jopa julmia paikkoja, myös perheisiin sijoitetut lapset ovat kokeneet aivan yhtä kauheita asioita.
– Kun puhutaan anteeksipyynnöstä, on tärkeää, että hiljainen enemmistö ei unohtuisi.
Hyvin yleisesti haastatteluissa nousivat esille tietämättömyyden ja epävarmuuden kokemukset. Lapsia ei kuunneltu, eikä heille kerrottu heidän omista asioistaan.
Toinen merkittävä puute oli, että ensimmäisen lastensuojelulain aikaan aikuisuuteen siirtymistä ei tuettu, vaan laitoksista poistuneet lapset olivat käytännössä omillaan, ennalta-arvattavin seurauksin.
– Tässä asiassa on tapahtunut merkittävästi parannusta. Tutkimuksemme suosituksissa korostamme, että ainakaan jälkihoidosta ei tulevaisuudessakaan säästettäisi, Markkola toteaa.
Toisaalta tutkimusta ei voi lukea yksinkertaisena kehityskertomuksena, vaan epäkohtia esiintyi koko tutkimusjakson ajan, ja muun tutkimuksen mukaan senkin jälkeen.
– Aika tuoreita tapauksia ovat nämä Oulun esimerkit sekä Eerikan tapaus [Helsingissä].
Markkola korostaa, että lastensuojelussa on toiminut paljon hyviä työntekijöitä sekä sijaisperheitä. Nyt tutkimuksen kohteena olivat vain epäonnistumiset.
Tutkijat selvittivät myös, mikä auttoi lapsia jaksamaan vaikeissa oloissa.
– Yksikin hyvä, välittävä aikuinen oli tärkeä, Markkola kertoo.
Selviytymiskeinoja olivat myös harrastukset, luonto ja haave paremmasta tulevaisuudesta. Toisaalta moni on aikuisuudessa joutunut kamppailemaan esimerkiksi itsetunto- ja mielenterveysongelmien tai riippuvuuksien kanssa.
Haastatelluissa oli heitäkin, jotka puhuivat kokemuksistaan aivan ensimmäistä kertaa.
– Soitimme kaikille haastatelluille kaksi viikkoa myöhemmin ja kysyimme, mitä heille kuuluu. Siinä yhteydessä moni kertoi kuinka huojentavaa oli, että kerrankin joku kuunteli.
MIKKO PULLIAINEN/LÄNNEN MEDIA