Ennen eteläpohjalaiset isännät nimittivät sieniä madonlakeiksi. Sitten tulivat sodan jälkeiset pula-ajat ja karjalaiset siirtolaiset tottuneina sienestäjinä. Niinpä pohjalaisetkin saivat opetella sienestystaidot.
Tärkein oppiaine on sienten tunnistaminen. Vaikka jo vuosien ajan on tehty hienoja kuvakirjoja, lienee edelleen paras tunnistuskirja 50- ja 60-luvulla käytössä ollut ”Sienet värikuvina”. Siinä kuvat ovat piirrettyjä, mutta lievästi sävytettyjä sienien oleellisten ominaisuuksien osalta.
Kirjan keskeisin tunnistusmerkistö on tekstissä: millainen on sienen lakki rakenteeltaan, onko sienten lakissa heltat vai pillikkeet ja minkä väriset ovat sienten itiöt.
Itiötestissä sieni asetetaan harmaan paperin päälle lakki alaspäin. Noin vartin päästä on nähtävissä, minkä väriset sienen helttakuviot ovat. Jos kuviot ovat valkoiset, voi kyseessä olla pahamaineinen kärpässieni. Jos ne ovat mustat, olet tainnut löytää metsän herkkusienen. Toki muidenkin tuntomerkkien pitää täsmätä.
Vanha määre pätee edelleen: Jos sienestäjä oppii kaudella varmuudella viisi sienilajia, tahti on riittävä. Pitää oppia tunnistamaan myös kaltaissienet. Taitettaessa rouskun jalkaa seurataan, josko leikkauspintaan nousee valkoista nestettä, maitoa.
Kangasrouskua pidetään helppona, mutta jos leikkauspintaan nouseekin kirkasta nestettä, on kyseessä todennäköisesti lakritsarousku, joka kitkerällä maullaan pystyy pilaamaan kokonaisen sienikastikkeen.
Aikoinaan isännät saattoivat kerätä sienet ja emännän tehtäväksi jäi saaliin puhdistaminen. Niinpä isänniltä jäi tunnistamatta, ovatko sienet kelvollisia. Nyrkkisääntö: Se, joka kerää saaliin, myös perkaa sen ja ottaa opikseen, ettei kanna kotiin suoraan roskiin joutuvaa erää.
Oma lukunsa on sieniruoan valmistaminen tai säilöminen talven varalle. Perinteisin tapa on paloiteltujen sienten ryöppääminen eli kiehauttaminen kuumassa vedessä.
Eräs viisas sienitietäjä paljasti, ettei hän ymmärrä paljoakaan ruoanvalmistuksesta, kun kehotti käyttämään myös vanhojen tattien pillikerroksen. Sai sitten lautaselleen kerroksen niin sanottua herkullista, limaista sienimössöä.
Lapsuuskodissani meillä kerättiin sienisaalista talven varalle. Aina suolasieniksi tyyliin: sienikerros, karkeaa suolaa, sienikerros ja niin edelleen.
Päällimmäiseksi kivi tai muu paino, joka piti nestepinnan päällimmäisenä. Sienet ladottiin 80-litraiseen sisältä vahattuun vaneripönttöön, jonka pohja alkoi häämöttää viimeistään seuraavana toukokuuna.
Seppo Heinonen
sienestäjä