Minulla on kotona tallessa 5-vuotissynttärikutsu vieraslistoineen. Naapuruston lapset, ehkä joku kaukaisempikin tuttavuus perhepäivähoidosta ja oma isoveli läpäisivät luonnollisesti seulan. Vieraslistan lopussa, joskaan ei vähäisimpinä niminä komeilivat Tiina Lillak, Keke Rosberg ja Matti Nykänen. Itse en muista, mutta minulle on kerrottu, että viimeksi mainitun kolmikon ”ylitsepääsemättömät aikatauluesteet” eivät menneet viisivuotiaalle pellavapäälle läpi. Parkuhan siitä tuli.
Urheilusankarit ja heidän edesottamusten seuraaminen tv:n välityksellä kuuluvat vahvimpiin lapsuusmuistoihini. He olivat elämässäni tärkeitä ihmisiä, vaikkakin kuvaruudun toisella puolella. Varmasti tykkäsin James Bondistakin, eikä Uuno Turhapurossakaan mitään vikaa ollut, mutta jos Matti Nykäsen ponnistus myöhästyi, se meni pienen pojan tunteisiin. Onneksi se ei koskaan myöhästynyt.
Näin jälkeenpäin noita aikoja kaipaa. Jotain niin viatonta ja puhdasta innostusta. ”Yleisradio, TV2, Garmich-Partenkirchen”, selostaja Juha Jokinen aloitti. Samalla seisoin keittiön pöydällä autoradan palaset suksina, laskettelulasit päässä ja ponnistusasennossa. Vanha kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Myöhemmin urheilun seuraaminen on muuttunut tuosta tunteen palosta ja fanaattisuudesta karvan verran analyyttisempaan suuntaan. Valitettavan harvoin syke enää nousee kotisohvalla. Keken poika ajaa, mutta Saksan lipun alla, eikä koskaan keskeytä, niinkuin isäpappa. Nykänen on minulle ikuisesti syytön ja Lillakin tuuletusjuoksu arkistopätkissä saa edelleen hymyn huulille. Sankareiden perintö elää ikuisesti.
MM95, Arsi Harju, Janne Ahonen. Sankareita on tullut myöhemminkin, mutta nämä lapsuusiän legendat ovat jääneet mieleen. Ehkä siinä oli pienen pojan lapsenuskoa, että voittajat ovat jotain suurempia olentoja, yli-ihmisistä seuraavia. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuossa ei ollut mitään pahaa.
Kuka on sinun sankarisi?
Timo Kankaanpää
Vapaa toimittaja, valmentaja