Mikään tie ei ole niin pitkä kuin jalkojen alla rapiseva sorapolku hautausmaan portilta kiven luo, johon on kaiverrettu kultaisilla kirjaimilla tuttu nimi. Sillä polulla pitää aina huokaista syvään monta kertaa. Kiven ääressä pyyhkäistä pois lämmin kyynel samalla, kun laskee sen ääreen herkästi lepattavan kynttilän. Useille haudalla käyminen on jokavuotinen perinne. Jouluna, vainajan syntymäpäivänä, kuolinpäivänä, isäinpäivänä tai äitienpäivänä. Muistan sinua, kaipaan sinua, pidän sinua elossa ajatuksissani.
Hautausmaa muuttuu kynttilämereksi vuoden pimeimpään ja synkimpään aikaan pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä eli tulevana lauantaina. Vielä kolme vuotta sitten kukaan läheiseni ei ollut menehtynyt, joten olin välttänyt nämä hiljaiset hetket hautausmaalla. Vierailin hautausmailla kuitenkin usein. Ne ovat kauniita paikkoja. Helsingissä asuessani kävin viikottain kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla. Itkin katsoassani sankarihautausmaan loputonta kiviriviä. Luin sata vuotta vanhoja tekstejä hautojen ääressä, joiden luona kukaan ei ollut vieraillut vuosiin. Ennen kiveen kirjoitettiin usein ammatti, joskus lause siitä, miten henkilö oli menehtynyt. Tiedot veivät ajatukseni vainajan elämään, loin ihmisille tarinan ja vaikken häntä tuntenut, pystyin kuitenkin kunnioittamaan hänen muistoaan.
Taiteilijoiden hautausmaalla ihastelin Alvar Aallon marmoripaaden kunnioittavaa otetta miehen elämäntyölle. Juicen haudalla soi päässäni Syksyn sävel. Pertti Pasasen haudalla olisi tehnyt mieli ottaa jalasta kiinni hep.
Viikonloppuna vierailen jälleen Lapuan hautausmaalla. Kävelen pitkän polun. Silitän hautakiveä, kuten aina joka kerta. Sitä lähemmäs en pääse. Sytytän kynttilän ja kerron kuulumiset. Meillä menee hyvin. Meillä on ikävä. Muisteleminen on surullista, mutta se voi olla myös kaunista ja helpottavaa. Se tekee hyvää, kuten tekevät myös lämpimät kyyneleet kylmällä hautausmaalla.
Laura Syväoja
päätoimittaja