Seurakuntaa ajatellaan usein hengellisenä yhteisönä, mutta sen rooli on mielestäni paljon tätä laajempi.
Pohjalainen arki on suoraa puhetta ja vahvaa omillaan pärjäämistä. Mutta kun kriisi yllättää, yksinäisyys syvenee tai talous horjuu, ihminen tarvitsee rinnallakulkijan.
Juuri silloin kirkon tulee olla paikalla, silloinkin, kun moni muu ei enää ole.
Diakoniatyössä näkyvät monet hyvinvointiyhteiskunnan muutokset, ennen kuin ne näkyvät esimerkiksi tilastoissa. Seurakunnan työntekijät kohtaavat heitä, jotka ovat pudonneet palvelujärjestelmästä. He kuulevat tarinat, jotka eivät koskaan päädy julkisuuteen.
Siksi kirkolla on mielestäni velvollisuus kantaa yhteiskunnallista vastuuta. Sen pitää sanoa ääneen se, mitä ihmiset kokevat, nostaa esiin epäkohdat ja antaa ääni niille, jotka eivät tule kuulluiksi.
Vaikuttaminen ei ole vastakkainasettelua. Se on lähimmäisenrakkautta, joka näkyy arjen teoissa ja sanoissa. Pohjalainen tulevaisuus rakentuu minun mielestäni siitä, että tosi puhutaan ajoissa, eikä vasta jälkikäteen.