Edelleenkin kuulee usein – varsinkin poliitikkojen suusta – että demokratian ja oikeusvaltion tila eivät ole Suomessa muuttuneet 2000-luvulla, ainakaan olennaisesti.
Totta kyllä on, että Suomi kuuluu yhä maailman vahvimpiin demokraattisiin oikeusvaltioihin. Niiden määrä on vähentynyt huomattavasti.
Silti ei olisi lainkaan varaa liialliseen itsetyytyväisyyteen.
Oikeusvaltiollisten periaatteiden ja demokratian toiminnan näkökulmasta ikäviä muutoksia on tapahtunut. Suomi ei tässä suhteessa poikkea niistä valtioista, joissa oikeistopopulistinen ideologia on vahvistunut eniten.
Varsin selvää ja hyvin tiedossa on, kuinka lainvalmistelun laatu on heikentynyt valmisteluun käytettävissä olevien henkilöresurssien vähentämisen, kiireen ja hallitusohjelmien lisääntyneen ja liiallisen sitovuuden vuoksi.
Hallitusohjelmista päätetään muutaman viikon kestävissä neuvotteluissa, joissa hääräävät vahvasti eri intressitahojen lobbarit.
Sen sijaan demokratiaan kuuluva keskustelu loistaa poissaolollaan.
Sitten, kun tulos on saatu aikaan, on asiakirja, jota toteutetaan tunnollisesti, ja jonka ulkopuolelta on vaikea saada asioita agendalle, vaikka yhteiskunnallinen tilanne olisi olennaisesti muuttunut.
Ei ole harvinaista kuulla kulloinkin hallituksessa olevien puolueiden edustajilta, että nyt toteutetaan ”hyvää” hallitusohjelmaa, ja tyytymättömät odottakoot seuraavia vaaleja.
Tällainen ajattelu aliarvioi demokraattisen keskustelun merkitystä. Aito demokratia on kuitenkin muutakin kuin neljän vuoden välein toteutuvaa vaalidemokratiaa.
Oikeuspolitiikan suuriin muutostrendeihin kuuluu tapa perustella muutoksia kansalliseen turvallisuuteen ja sen edellyttämiin tarpeisiin vetoamalla.
Niin tärkeä kuin tavoite onkin, on lainvalmistelussa lähdetty vaaralliselle linjalle, jossa uusia valtuuksia annetaan viranomaisille ilman riittävän konkreettista sääntelyä, jossa uhat, oikeudet ja velvollisuudet suhteutettaisiin toisiinsa.
Valtuudet tärkeiden tavoitteiden turvaamiseksi eivät saa tarkoittaa avointa valtakirjaa.
Kysymys ei ole vähäisestä asiasta, sillä liian väljä ja epämääräinen lainsäädäntö siirtää eduskunnalle kuuluvaa valtaa lainsäätäjältä tuomio- ja hallintoviranomaisille.
Tämän ongelman yhtä ulottuvuutta on perinteisesti kutsuttu tuomarisoitumiseksi, johon kiinnitettiin huomiota jo 1980-luvulla.
Myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan roolissa on nähtävissä muutoksia siihen suuntaan, että poliittiset näkökohdat saavat entistä suuremman painoarvon oikeudellisten periaatteiden arvioinnissa ja tulkinnassa.
Tämäkin väite on pyritty kiistämään, mutta kun kootaan yhteen valiokunnan lausuntoja kymmenen viime vuoden ajalta, muutoksia nähdään selvästi tapahtuneen.
Sekä lainvalmistelua että perustuslakivaliokunnan toimintaa pitäisikin analysoida suurempien aineistojen, eikä vain yksittäisten kohua aiheuttaneiden hankkeiden kautta, jolloin voidaan väittää, ettei mahdollinen muutos kerro mitään yleisestä linjasta.
Jos riittävän suurta määrää tapauksia ei koota yhteen, metsä ei erotu puilta.
Lopuksi kiinnitän huomiota erääseen yhteiskunnallisen keskustelun rikkaruohoon.
Kun uusista ongelmista ja ilmiöistä puhutaan, tuodaan usein vasta-argumenttina esille väite, jonka mukaan ”samoja ongelmia on ollut aina ennenkin”. Tällaisessa retoriikassa on kaksi perusvirhettä.
Ensinnäkin se, että vaikka ongelmia epäilemättä on ollut ennenkin, eivät niiden mittasuhteet ja kontekstit yleensä ole samoja, vaan ne ovat muuttuneet.
Toiseksi, muutoksen kiistäminen näyttää pitävän sisällään ajatuksen, että esille nostetuista asioista ei edes kannata keskustella, koska niitä on ollut ennenkin.
Tämä tarkoittaa suoraan sanottuna vaatimusta vaieta. Se on vaatimus, joka on elävän demokratian näkökulmasta vaarallinen ja kohtalokas.