Tilastokeskuksen mukaan viranomaisten tietoon tuli vuonna 2025 yhteensä 15 500 pari- ja lähisuhdeväkivallan uhria, enemmän kuin koskaan aiemmin tilastoinnin historiassa. Samaan aikaan uutiset kertovat jälleen uusista naisista, jotka ovat menettäneet henkensä nykyisen tai entisen kumppaninsa väkivallan seurauksena. On vaikea välttyä kysymykseltä: miksi emme vieläkään kohtele lähisuhdeväkivaltaa kansallisena kriisinä?
Vuoden aikana viranomaisten tietoon tulleiden uhrien määrä kasvoi noin 20 prosenttia. Kasvua tapahtui sekä aikuisten että alaikäisten uhrien määrässä. Tilastot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä kaikki väkivalta ei koskaan päädy viranomaisten tietoon. Siksi todellinen uhrien määrä on todennäköisesti vielä suurempi.
Samaan aikaan julkisuudessa on käyty keskustelua useista naisiin kohdistuneista väkivaltaisista kuolemista. Jokainen tapaus on yksilöllinen tragedia, mutta yhdessä ne muodostavat huolestuttavan kokonaisuuden. Ne muistuttavat siitä, että lähisuhdeväkivallan vakavin seuraus on ihmishengen menetys ja että kuolemaa edeltää usein pitkä väkivallan, kontrollin, pelon ja alistamisen kierre.
Lähisuhdeväkivalta mielletään edelleen yksityiseksi ongelmaksi, vaikka sen vaikutukset ulottuvat laajalle yhteiskuntaan. Se kuormittaa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, poliisia, oikeusjärjestelmää sekä lastensuojelua. Samalla se jättää pitkäaikaisia seurauksia uhreille, heidän läheisilleen ja erityisesti lapsille, jotka joutuvat elämään väkivallan keskellä tai todistamaan sitä.
Lasten näkökulma tekee ilmiöstä erityisen vakavan. Väkivallan vaikutukset eivät pääty hetkeen, jolloin teko tapahtuu. Ne voivat seurata mukana vuosikymmeniä heikentäen turvallisuuden tunnetta, terveyttä, ihmissuhteita ja luottamusta ympäröivään yhteiskuntaan. Lähisuhdeväkivalta ei ole ainoastaan tämän päivän ongelma, vaan myös tulevien vuosien ja sukupolvien hyvinvointia koskeva kysymys.
Huolestuttavaa on myös se, että samaan aikaan kun avun tarve kasvaa, keskustelu keskittyy palvelurakenteisiin ja hallinnollisiin ratkaisuihin. Rakenteilla on merkitystä, mutta niiden arvioinnissa pitäisi aina lähteä yhdestä peruskysymyksestä: parantaako muutos ihmisten mahdollisuuksia saada apua ajoissa?
Lähisuhdeväkivallan ehkäiseminen edellyttää pitkäjänteistä yhteistyötä viranomaisten, hyvinvointialueiden, kuntien ja järjestöjen välillä. Yksikään toimija ei kykene ratkaisemaan ongelmaa yksin. Tarvitaan sekä matalan kynnyksen tukea että vaativia erityispalveluja, tutkimusta, ennaltaehkäisyä ja väkivallan katkaisemiseen tähtäävää työtä.
Viime viikkojen tapahtumat ja tuoreet tilastot osoittavat, ettei nykyinen kehitys ole hyväksyttävä. Kun uhreja on enemmän kuin koskaan tilastoinnin aikana, kyse ei ole enää marginaalisesta ilmiöstä eikä yksittäisestä sosiaalisesta ongelmasta. Kyse on yhteiskunnallisesta turvallisuuskysymyksestä, jonka vaikutukset ulottuvat tuhansiin perheisiin ja koko yhteiskuntaan.
Siksi olisi perusteltua kysyä, pitäisikö lähisuhdeväkivaltaa tarkastella nykyistä vahvemmin kansallisena kriisinä. Ainakin nykyiset luvut osoittavat, että kyse on ilmiöstä, johon Suomella ei ole varaa suhtautua vähemmällä vakavuudella kuin muihin merkittäviin turvallisuusuhkiin.
Lähisuhdeväkivalta ei odota seuraavaa hallitusohjelmaa, strategiaa tai uudistusta. Sen uhrit tarvitsevat apua tänään.