Viikon vieras: Eila Laasasen runokokoelma Rakkausalbumi – Runoja on hiljattain ilmestynyt. Kirjan noin 70 runoa kertovat elämän mittaisesta rakkaudesta ja elämästä muistisairauden pyörteissä ja jälkimainingeissa.
– Emme arvanneet, mitä vuodella 2004 oli tuoda meille tullessaan. Puolisoni muisti alkoi pätkiä, ja ilmeni kaikenlaista sekavuutta. Kun viimein pääsimme neurologille, vastaus oli tyrmistyttävä.
Laasasen miehellä todettiin keskivaiheen Alzheimer ja vaskulaarinen dementia. Alusta asti oli asennoiduttava siten, että kyseessä oli koko perheen sairaus.
Elämä antaa ja ottaa. Laasanen sai elää miehensä kanssa yhdessä yli 60 vuotta. Aatonaattona 2012 puoliso nukkui pois.
– Uusin runokirjani on kunnianosoitus omaishoitajille, jotka jaksavat päivästä toiseen kaiken byrokratian keskellä. Kirja on myös muistisairaalle potilaalle, joka tahtomattaan on joutunut sairauden viidakkoon.
Laasanen kiittää teoksellaan myös lapsiaan, jotka auttoivat jaksamaan ja olivat lähellä, kun hän tarvitsi heitä.
Laasanen kirjoittaa runoissaan, että se, minkä elämä meille antaa, se meidän on kuljettava. Elämää ei petetä.
– Vaikka lapsuus oli köyhää aikaa ja oli sota, saimme elää yhdessä hyvää elämää. Meillä oli paljon lapsia ja paljon työtä. Luopumisen tuska on ollut elämän tuskaa suurempi.
Ikävää ensi hetkestä. Viimeisen elinvuoden ajan miehen sairaus jatkui laitoshoidossa. Laasanen kävi hänen luonaan joka päivä ja oli onnellinen, kun jonakin päivänä hänen miehensä tunnisti hänet ja huusi hänen nimeään.
Rakkausalbumi nostaa esiin rakkauden sanoman ja ikävän.
– Hoitojaksot olivat ensin lyhyempiä, ja myöhemmin ne muuttuivat pysyviksi. Kun mieheni oli poissa kotoa, ikävöin kiukkua ja naurua heti ensi hetkestä.
Laasanen kuvailee runoissaan, miten hän ikävissään kirjoitti runoja miehestään, jotta olisi lähellä tämän sylin lämpöä. Hän kirjoitti, käytti miehensä sukkia, vanhoja paitoja ja petasi heitä kahta varten.
– Kun mieheni palasi hoitojaksolta, tuntui kuin minusta irronnut pala oli paikoillaan.
Lohtua ja itkua. Puolisonsa sairaudelle menettänyt Laasanen tietää, miten sairauden edetessä elämän kulku muuttuu monin tavoin.
– Ajatusmaailman sokkeloiset radat alkavat ja päättyvät eri kohtiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että muistisairaalla säilyy kuitenkin tunnemuisti.
Vielä viimeisenä vuotenaan edesmennyt puolisokin lohdutti vaimoaan, tiedosti oman ikävänsä ja itki.
– Läheinen saattaa äksyillä, kun asioita täytyy jatkuvasti toistaa. Tulisi kuitenkin aina muistaa, että sairastunut on itsekin hätääntynyt siitä, miksi hän ei muista.
Muistoja elämästä. 50-luvulla työn perässä maalta Vaasaan muuttanut runoilija palaa vielä menneiden aikojen iloisempiin hetkiin.
– Olen lausunut runoja kouluajoista asti. Vuonna 1985 kansalaisopiston opettaja pyysi minua mukaan myös kirjoittamaan. Vieläkin toisinaan naurattaa, miten sokeanrohkea sitä aikanaan oli.
Jo neljä vuotta myöhemmin Laasanen julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Muistoissani Lappajärvi.
Liikuttavat runot ovat vuosien varrella koskettaneet monia lappajärveläisiä.
– Olen saanut käydä paikkakunnalla esiintymässä, ja minulle on myönnetty kulttuuripalkinto. Olen tehnyt myös muita kotiseutuaiheisia teoksia ja kaksiin kansiin koonnut lappajärveläisiä sanoja, sanontoja, tarinoita ja sananparsia.
– Runoni pärkyävät erilaisista tilanteista ja ihmisistä. Kirjoittaminen säilyy minussa aina.
Raija Koivisto