Kun tieto töiden loppumisesta lopulta tuli, Leo Lindgren ei yllättynyt.
Kansallisteatterissa kolme vuotta ääniteknikkona työskennellyt ja työssään hyvin viihtynyt Lindgren oli aavistellut asiaa kuukausia. Teatteriin suunniteltiin isoa remonttia, jonka uumoiltiin vaikuttavan myös töiden jatkumiseen.
Koronavirus oli viimeinen niitti, ja alkukesästä 2020 työsopimukselle ei tullut jatkoa.
Yli vuoden Lindgren on seurannut työnhakuilmoituksia, kysellyt työpaikoista kavereilta, verkostoitunut, koittanut saada nimeään tunnetuksi. Uutta työtä ei ole vielä löytynyt.
– Harmittaa se, että oman alan hommaa, jota tykkään tehdä, on ollut vähän. Kun ei ole tapahtumia, ei tarvita myöskään tapahtumatekniikkaa.
Työttömyysaikana Lindgren on koittanut pitää itsensä kiireisenä. Hän on muun muassa opetellut musiikin miksaamista, tehnyt äänisuunnittelua harrastajien elokuvaprojekteihin, ollut järjestämässä DJ-keikkojen livelähetyksiä ja hakenut opiskelemaan Aalto-yliopistoon.
– Kun kerran on saumaa, olen koittanut käyttää ajan hyväksi.
YTK on yli puolella miljoonalla jäsenellään Suomen suurin työttömyyskassa. Kesäkuussa järjestetyllä jäsenkyselyllä YTK selvitti, mitä työttömyysaikana tehdään ja millaisia tunteita työttömyys herättää. Kyselyyn vastasi yli 20 000 YTK:n jäsentä, joista 69 prosentilla oli omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä.
Vastanneista valtaosa (61 prosenttia) oli hakenut aktiivisesti töitä. Liki puolet (47 prosenttia) kertoi kyselyn termein ”panostaneensa” hyvinvointiin esimerkiksi liikunnan avulla.
Vastaajat kertoivat myös suunnanneensa voimia sosiaaliseen elämäänsä (27 prosenttia), opiskelleensa ammattiinsa liittyen (22 prosenttia) tai kokonaan uuden ammatin (15 prosenttia), tehneensä osa-aikatyötä (15 prosenttia) ja käyttäneensä aikaa kuntoutumiseen (11 prosenttia).
Vain yhdeksän prosenttia vastanneista kertoi, ettei ollut tehnyt mitään erityistä.
– Ihmiset ovat työttömänä ollessaan hyvin aktiivisia. Tosi harva jättäytyy vain odottamaan, että joku tulisi ja tarjoaisi töitä, Kangas sanoo.
Kangas kuitenkin kiinnitti huomiota siihen, kuinka 18–24-vuotiaiden keskuudessa oli eniten (24 prosenttia) niitä, jotka kertoivat odottaneensa työtarjousta TE-toimistolta.
Kaikkien ikäryhmien vastaajista osuus oli 11 prosenttia. Vaikka työtarjouksen odottelijoita oli siis vähän, ne korostuivat nuorimmassa ikäluokassa.
Jaakkola on tehnyt asiakaspalvelutyötä eri aloilla ja yrityksissä seitsemän vuoden ajan. Ura alkoi ravintola-alalla, ja viimeisin työpaikka oli muovia yrityksille myyvän yrityksen myyjänä.
Hän on ollut työtön viime vuoden maaliskuusta. Koronan aiheuttamaa työnmenetystä hän kuvaa ”ihan puskista tulleeksi mustaksi varjoksi”:
– Olin päässyt työpaikkaan, jossa sanottiin, että töitä saa tehdä eläkkeelle asti.
Nyt aktiivinen työnhaku vie valtaosan Jaakkolan päivästä. Hän on aktiivisesti LinkedInissä, verkostoituu, seuraa TE-toimiston vapaita paikkoja, kirjoittaa työhakemuksia.
Jaakkola kertoo hakeneensa yli kahtakymmentä työpaikkaa. Noin puolesta ei ole edes vastattu hänelle mitään.
– Turhauttaa, mutta samaan aikaan on toiveikas olo: tuntuu, että maailma lähtee tästä paremmin käyntiin. Uskon parempaan huomiseen.
Liki puolet vastanneista (47 prosenttia) oli kokenut ahdistusta, ja karkeasti joka kolmas oli kokenut riittämättömyyttä tai häpeää.
Työttömyyteen liittyvä häpeä oli vastaajista voimakkainta heillä, joiden nykyinen tai viimeisin työpaikka on ollut valtion palveluksessa (39 prosenttia). Lähes yhtä paljon työttömyys hävetti pankki- ja vakuutusalalla sekä opetus- ja kasvatusalalla.
Vähiten häpeästä raportoivat rakennusalalla työskennelleet (22 prosenttia). YTK tulkitsee häpeän keskittyvän arvostetuille aloille, joilla työtilanne on perinteisesti ollut melko hyvä ja vakaa.
Laura Jaakkola on kokenut työttömyyden aiheuttamaa häpeää. Näin on, vaikka korona on tehnyt nyt hyvin monesta muustakin työttömän.
– Varsinkin uusille ihmisille on vaikeaa sanoa, ettei ole töissä tällä hetkellä.
Leo Lindgren tunnistaa kyllä ajatuksen työttömyyden stigmasta, mutta puhuu häpeän sijaan harmituksesta: häntä harmittaa, ettei pääse uralla eteenpäin.
Hän puhuu paikalleen jäämisen pelosta: siitä, mitä tuleva työnantaja ajattelee ansioluetteloon nyt piirtyneestä vuoden mittaisesta tauosta.
Lindgren aloitti Kansallisteatterilla heti media-assistentiksi valmistumisensa jälkeen. Ne kaverit, jotka aloittivat alalle tyypillisen keikkatyön heti koulun jälkeen, ovat luoneet itselleen verkoston, joka on helpottanut työllistymistä korona-aikanakin.
Kyse ei ole kateudesta. Lindgren on iloinen siitä, että pätevillä ihmisillä riittää työtä.
– Tiedän, miksi joku saa ne hommat. Kaveripiirissä on hirveän taitavaa jengiä.
Yhteiskunnan avautuessa myös Lindgrenin alan työpaikkoja on tullut hakuun. Mutta samoja paikkoja hakevat nyt myös he, joilla on jopa kymmenien vuosien työkokemus.
Kun esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteri etsi keväällä työntekijää tekemään samanlaista työtä, mitä Lindgren oli aiemmin tehnyt, hän haki paikkaa – eikä päässyt edes haastatteluun.
– Pelottaa, että jos on kolmen vuoden työkokemus siitä hommasta, mitä haetaan, eikä sillä pääse edes haastatteluun, mitä työtä voisi päästä jatkossa tekemään.
Pitääkö työttömän puuhastella kovasti siksi, että työttömyyskorvauksen saaminen tuntuisi oikeutetummalta?
Lindgren tunnistaa sinänsä ajatuksen siitä, että kun rahaa saa, tulee jotain sen eteen tehdä. Silti häntä ajaa eteenpäin halu tehdä kiinnostavia uusia asioita ja pitää ammattitaitoa yllä.
YTK:n Kangas huomauttaa, että suomalaiset ovat yleisesti säntillisiä ja ahkeria, työmoraali vaikuttaa työttömänäkin:
– Silloin tekemisen tapa vain kohdistuu muihin asioihin.
Vaikka häpeä oli vastauksissa läsnä, yli puolet oli myös valmis kertomaan työttömyydestään kenelle tahansa. Vain ani harva, kaksi prosenttia vastaajista, ei ollut valmis kertomaan tilanteestaan kenellekään.
Työttömyyden kerrottiin herättävän myös vapaudentunnetta (19 prosenttia) ja toiveikkuutta (19 prosenttia).
– Negatiivisuuden lisäksi löytyy toivorikkauttakin. Ehkä työ ei ole ollut sitä, mitä on halunnut, ja nyt on hetki, jolloin voi pohtia tulevaa, Kangas sanoo.
Vaikka hän on valmis tekemään töitä niin telkkarissa kuin vaikka musiikkistudiossa, mieluiten hän haluaisi tehdä elokuvien äänisuunnittelua.
Sen takia hän aikoo yrittää vielä uudelleen opiskelemaan Aalto-yliopistoon elokuvaäänitystä ja -äänisuunnittelua.
Jaakkola toivoo saavansa työpaikan, jossa saisi olla pitkään. Mielessä on verkkokauppa-aiheinen työvoimakoulutus, johon hän toivoo pääsevänsä.
Kun tuntematon kysyy Jaakkolalta, mitä hän tekee, hän vastaa olevansa kokoaikatyönhakija.
Vaikka työn etsintä vie nyt ison osan arjesta, Jaakkola ei halua tulla määritetyksi vain sen kautta.
– Yritän olla äiti lapselleni ja puoliso aviomiehelleni. On tärkeää olla muutakin kuin työnhakija ja työtön.
Anni Hyypiö
