Viikonloppuna monissa vaasalaisperheissä ja -porukoissa pukeudutaan paholaiseksi ja kummitukseksi.
Perinteisesti halloween on suuri juhla etenkin Amerikassa, mutta nykyään juhla on yleistynyt Suomeenkin.
Itse en välitä niinkään tuosta kauhun ja naamiaisasujen ylistysjuhlasta. Kaivoin kuitenkin vaasalaiskirjailija Tiina Hautalan Aaveiden Vaasa -kirjan hyllystä.
Kauhu, tuonpuoleinen elämä ja aaveet eivät ole aiheita, joista janoaisin kuulla lisää. Kulttuurituotteissa en kuluta kauhua lainkaan. Suurimpana syynä on itsesuojeluvaisto, sillä kyseinen genre ei todellakaan sovi jokaiselle. Kuulunen pehmo-osastoon.
Tiina Hautalan tietokirjailijamainen lähestymistapa aaveisiin on silti mielestäni kiinnostava: Hän nojaa vahvasti paikalliseen historiaan ja ihmisten omiin kokemuksiin. Kummituksilla ja kalmalla ei mässäillä, vaan tuonpuoleisuutta raotetaan kutittavalla tavalla.
Joitain vuosia sitten haastattelin häntä kyseisestä aiheesta. Olimme Vaasan hallintotalon lehterillä, jossa sanotaan lymyävän apteekkarin assistentin haamu. Hallintotalohan on alkujaan ollut apteekki ja apteekkari Herman Lindebäckin asuintalo.
Hautala sanoi, että apteekkarin assistentti vihaa tekniikkaa, ja jatkoi, että toivottavasti minun ja kuvaajan tiedostot tallentuvat. Naurahdin.
Ihme olikin suuri, kun toimitukseen saapuessani nauhuri ei lähtenyt enää päälle, akku oli loppu. Vaihdoin uudet paristot, mutta mitään tapahtunut. Oliko apteekkarin assistentti antanut minulle opetuksen?
Halloweenin ohella vietetään myös pyhäinpäivää ja kekriä. Kekri on vanha sadonkorjuukauden ylistysjuhla, jossa pöydät notkuvat kuluneen sadon herkkuja.
Pyhäpäivä puolestaan on päivä, jolloin muistelleen edesmenneitä. Vaasan hautausmaa on vaikuttava näky, kun pilkkopimeä kirkkomaa loistaa kynttilälyhtyjen välkkeessä.
Haudoilla käynti ei ole jokaiselle se luontevin tapa muistaa kuolleita rakkaita. Yhtä hyvin kynttilän voi sytyttää ikkunalaudalle, plärätä vanhoja kuvia perhealbumista ja muistella kyseistä ihmistä. Minkälainen hän oli eläessään, miten laittoi hiuksensa ja minkälaisen aukon hän jätti jälkeensä?
Sukupolvelta toiselle siirtyvät sukutarinat elävät puheissa ja muistoissa. Niitä ei voi tallentaa pilvipalveluihin, eikä niitä voi tekoäly muistaa. Sukutarinoita täytyy vaalia, jotta ketju ei katkea.
Olen itsekin herännyt tähän, joten haluan aktiivisesti kuulla ja muistaa isovanhempieni ja muiden sukulaisten kertomuksia.
En esimerkiksi ole koskaan tavannut isomummoani, äitini äidin äitiä, mutta olen kuullut huikeita tarinoita tuosta rohkeasta ja viisaasta naisesta.
Tiedän, että hän oli äidilleni hyvin rakas, joten isomummoni tunteminen tarinoiden kautta antaa uuden näkökulman myös esimerkiksi äitini elämään. Ja virtaahan minunkin suonissani samat geenit. Kun tunnen sukuni, tuntuu, kuin ymmärtäisin itseänikin paremmin.
Kaikkein tärkeintä on tietysti elää elämäänsä niiden kanssa, joissa henki pihisee. Ei kannata jättää sanomatta tai tekemättä.
On kuitenkin paikallaan, että vuodessa ainakin yhden päivän ajan ajatukset ovat myös niissä, jotka kanssamme maan päällisessä elämässä eivät enää ole.