Aurinko helottaa kuumasti. Pitkänhuiskea Sopo Davituri , 29, ripustaa pyykkiä pienen talon kupeeseen viritetylle narulle. Etupihan muovipenkillä istuu pyykkärin sisko, Maiko Razmadze , 35, tytär Elene sylissään. Davituri käy kertomaan vierailijoille mistä kaikki alkoi. Muistikuva on kirkas kuin eilinen.
– Kun sota puhkesi, piti lähteä välittömästi. Kylää pommitettiin, mutta haalimme silti nopeasti mukaan valokuvia ja vaatteita.
Suurin osa kyläläisistä käveli Etelä-Ossetiasta Georgian rajan yli. Georgian puolella pakolaiset hakeutuivat siellä asuvien sukulaisten luo tai majoittuivat tyhjiin, hylättyihin rakennuksiin.
Irronneet alueet Venäjän huomaan
Elokuun kahdeksantena 2008, kun maailman johtajat kokoontuivat Pekingin olympialaisten avajaisseremoniaan, Venäjän tankit jylisivät Georgian rajan yli. Edeltävänä yönä Georgian armeija oli hyökännyt Venäjän tukemia, eteläossetialaisia separatisteja vastaan yrittäen vallata Etelä-Ossetian pääkaupungin, Tskhinvalin.
Sodan syttymistä oli edeltänyt jo pitkään jatkunut Venäjän provosointi. Sodasta tuli tuhoisa, verinen, mutta lyhyt. Se oli ohi jo viidessä päivässä.
Sodan jälkeen sekä Etelä-Ossetia että toinen Georgiasta irti haluava alue, Abhasia, julistautuivat itsenäiseksi. Itsenäisyydet tunnusti Venäjän lisäksi ainoastaan kourallinen muita maita. Virallisesti ne ovat yhä osa Georgiaa.
Tuhon jaloista lähti pakoon 28 000 etnistä georgialaista. Heidän kyliään poltettiin ja ryöstettiin. EU-komissio nimitti tapahtunutta etniseksi puhdistukseksi.
"Suomessa varmaan karjakin elää paremmin"
– Meillä oli onnea. Me pakenimme elokuussa, mutta pääsimme Tserovaniin jo syyskuussa. Olimme ensimmäisiä, jotka muuttivat tänne, kertoo Razmadze.
Tserovanin pakolaiskylä sijaitsee 30 minuutin ajomatkan päässä Georgian pääkaupungista, Tbilisistä. Valtion rakentamalla alueella on kylki kyljessä sadoittain valkoisia taloja, joissa on punainen katto. Pikku pihamailla kasvaa vihanneksia ja kukkasia.
Daviturin piskuisessa talossa asuu viisi ihmistä. Elämä on niukkaa. Daviturin mies työskentelee opettajana kylän kulttuurikeskuksessa ja ansaitsee noin 400 laria (140 euroa) kuussa. Vaimo hoitaa kotia ja lapsia.
Kylästä löytyy koulu, kauppa, päiväkoti ja terveyskeskus sekä kaksi tehdasta, joissa osa asukkaista työskentelee. Työttömyys on korkea Georgiassa. Erityisen suuri se on maan sisäisten pakolaisten keskuudessa. Niinpä suuri osa kyläläisistä kitkuttelee pakolaisille myönnettävällä kuukausiavustuksella tai eläkkeellä.
Talvet ovat kylmiä, harvalla on varaa maksaa lämmityksestä.
Daviturin naapuri, aamutuimaan jo hieman chachaa (georgialainen vodka) juonut mies haluaa kertoa oman mielipiteensä kyläläisten elämästä.
– Ennen sotaa meillä oli iso koti, viljapeltoja ja hyvä elämä. Nyt me elämme täällä kuin karja. Suomessa varmaan karjakin elää paremmin, kuin me! paasaa Sergoksi esittäytyvä mies.
Hän kehuu maan entisen presidentin Mikheil Saakashvilin aikoja, jolloin kyläläiset saivat valtiolta riisiä, sokeria ja ilmaisen sähkön. Uusi hallitus laittoi kuulemma apuhanat kiinni.
– Me tarvitsemme kunnon työpaikkoja! Sen jälkeen haluan vain, että Venäjä antaa meidän elää täällä vapaasti, Sergo niittaa ja lampsii pois, vihaisesti tuhisten.
Nina Jaatinen
