Britanniassa kylmän sodan tunnetuimpiin loikkareihin lukeutunut Oleg Gordijevski on kuollut 86-vuotiaana, kertoivat muun muassa BBC ja Guardian lauantaina.
Gordijevski kuoli rauhallisesti kotonaan Surreyssä Lontoon lounaispuolella. Kuolemaan ei uskota poliisin mukaan liittyvän mitään epäilyttävää.
Briteille kaksoisagenttina vakoillut KGB-eversti Gordijevski pakeni vuonna 1985 Moskovasta Britanniaan Suomen kautta siten, että hänet piilotettiin Vaalimaan rajanylityksen ajaksi brittidiplomaatin auton takakonttiin.
Gordijevskin loikkauksen jälkeen Britannia karkotti 25 Neuvostoliiton lähetystötyöntekijää, jotka olivat Britannian mukaan todellisuudessa vakoojia. Neuvostoliitto vastasi karkottamalla 25 Britannian lähetystön työntekijää.
Gordijevski oli korkea-arvoisin Britanniaan loikannut Neuvostoliiton tiedusteluviranomainen.
Gordijevski sai vuonna 2007 kuningatar Elisabetilta korkean kunniamerkin Britannian turvallisuuden eteen tekemistään palveluksista.
Tshekkoslovakian miehitys viimeinen pisara
Gordijevskin ura Neuvostoliiton virkakoneistossa alkoi ulkoministeriön palveluksessa Itä-Berliinissä vuonna 1961. Pari vuotta myöhemmin hän liittyi Neuvostoliiton tiedustelupalveluun KGB:hen ja siirtyi Neuvostoliiton suurlähetystöön Kööpenhaminassa.
Gordijevskin piti työskennellä konsuliosastolla, mutta kyseessä oli peitevirka, jonka turvin hän piti yhteyttä Tanskassa oleviin neuvostovakoojiin.
Gordijevskia pidettiin erittäin luotettavana, sillä sekä hänen isänsä että veljensä olivat KGB:n palveluksessa. Tanskan vuosien aikana Gordijevskin oma luottamus kommunistiseen järjestelmään alkoi kuitenkin rapista: tähän vaikuttivat hänen elämänkertateoksensa mukaan muun muassa Neuvostoliiton tiukka kulttuurisensuuri sekä lopulta Tshekkoslovakian miehitys vuonna 1968.
Britannian tiedustelupalvelu MI6 ei ollut uskoa hyvää onneaan, kun Gordijevski tarjoutui työskentelemään tiedustelupalvelun myyränä. Alussa MI6 jopa epäili, että kyseessä oli KGB:n juoni, mutta vakuuttui lopulta uuden vakoojansa aitoudesta, muun muassa siksi, ettei Gordijevski halunnut palveluksistaan rahaa.
Myöhemmin MI6:n hyvä tuuri vain parani, kun Gordijevski nimitettiin vuonna 1982 Neuvostoliiton Lontoon-suurlähetystöön. Sieltä hän välitti briteille kolmen vuoden ajan erittäin arvokkaita tiedustelutietoja.
Haiseva vaippa, Sibeliuksen Finlandia
Kun Gordijevskin esimies karkotettiin Britanniasta vuonna 1985, hänen oli määrä nousta Lontoon KGB:n päälliköksi eli residentiksi. Neuvostoliiton viranomaiset olivat kuitenkin saaneet vihiä Gordijevskin mahdollisesta petturuudesta ja kutsuivat hänet takaisin Neuvostoliittoon.
Gordijevski ei kuitenkaan murtunut kuulusteluissa, eikä KGB saanut haluamiaan todisteita. Hän pääsi vapaaksi, mutta takaisin Lontooseen häntä ei enää päästettäisi.
Heinäkuussa 1985 Gordijevski päätti loikata, ja MI6:n aikaisemmin laatima uskalias pakosuunnitelma pantiin käyntiin. Gordijevski eksytti lenkillä Moskovassa seuraajansa, matkusti junalla Leningradiin ja sieltä edelleen junalla ja bussilla Terijoelle ja Viipuriin.
Kaupungin ulkopuolella hänet kätkettiin toisen Britannian Moskovan-suurlähetystyöstöstä tulleen auton takakonttiin. Autot olivat keksityn sairaustapauksen vuoksi matkalla Suomeen, eikä niitä diplomaattisen koskemattomuuden vuoksi saisi tutkia rajalla. Varmuuden vuoksi rajavartijoiden koiria hämättiin muun muassa autossa olleella haisevalla vauvanvaipalla.
Kun rajan yli oli päästy ja rajavartijat olivat jääneet taakse, Gordijevskin auton kasettisoittimesta pantiin soimaan kovalla äänellä Sibeliuksen Finlandia, jotta nestehukasta ja jännityksestä puolitajuton kaksoisagentti tietäisi takakontissa rajanylityksen sujuneen ongelmitta.
Suomessa Gordijevski siirrettiin toiseen autoon, joka vei hänet Lappiin Norjan rajalle. Pohjois-Norjasta hän lensi Oslon kautta Britanniaan.
Suomen suojelupoliisin silloinen päällikkö Seppo Tiitinen tiesi loikkarin kuljetuksesta, mutta supo ei puuttunut asiaan.
Gordijevskin merkitys Yhdysvaltain ja Britannian tiedustelulle 1980-luvun puolivälissä oli eritäin suuri, ja häntä voidaan pitää yhtenä tuon ajan merkittävimmistä lännelle vakoilleista venäläisistä.
Gordijevski itse ei koskaan ainakaan julkisesti katunut vakoojaksi ryhtymistään.
– Joskus suurinta petturuutta olisi lojaalina pysyminen, hän perusteli Ben Macintyren teoksessa Vakooja ja petturi.
---
Lähteet: Oleg Gordijevski ja Inna Rogatchi: Sokea peili – ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa (WSOY) ja Ben Macintyre: Vakooja ja petturi (Otava)