Turvetuotannon elinkaari on suon 1 000-vuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta.
Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.
Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherran Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän. Suota kuivattiin ojittamalla, ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella kasvoi vielä jokunen vuosi heinää.
Kydötty turvemaa tuotti hyvää satoa muutamia vuosia. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.
Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle.
1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla, vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.
Taannoisella kydöttämisellä on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkaan että huomisen biohiileen.
Kaikki kolme menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla raakaturpeen happamuutta, vapauttamalla turpeesta viljelykasvien tarvitsemia ravinteita sekä elävöittämällä maaperän mikrobitoimintaa.
Kydöttäminen tuotti pääosaksi tuhkaa, koska happea turpeen palamiseen riitti. Biohiili puolestaan paahdetaan hapettomassa tilassa niin, että alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan.
Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat selvittivät Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden.
Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.
Etenkin turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään, Pohjanmaan varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.
Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voidaan pysyvästi kasvattaa kaikkien peltojen hiilinielua, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla.
Turvesuot ovat ikuinen, tosin hitaasti uusiutuva luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan.