Millaisia kuvia mediamaisemassamme on? Miten lehtikuvat tehdään? Millaisia ovat hyvät lehtikuvat? Millaisia valintoja lehtikuvaajat työssään tekevät ja millaista valtaa työhön liittyy? Tässä artikkelissa käsitellään journalistista valokuvaamista.
Valokuvaamisen historia on lyhyt aika ihmisen historiassa, mutta juuri nyt valokuvaaminen on suositumpaa kuin koskaan. Kuvaamiseen tarvittavaa teknologiaa on suurten massojen saatavilla ja ihmiset tuottavatkin päivittäin valtavan määrän kuvia. Suositut sosiaalisen median sovellukset, kuten Instagram, YouTube ja Tiktok, nojaavat vahvasti nimenomaan kuvalliseen kerrontaan ja luonnollistavat sitä. Tulevaisuudessa visuaalisen kerronnan uskotaan olevan vielä merkittävämpää kuin nyt – ehkä jopa kirjoitetun tekstin kustannuksella.
Valokuvaamisen ja visuaalisen esittämisen läpimurto "silmän vuosisadalla" (1900-luku) ja arkipäiväistyminen sosiaalisen median myötä ei kuitenkaan tarkoita, että maailmassa olisi nyt valtavasti hyviä kuvaajia ja kuvaajia. Päivittäisessä mediamaisemassa nähtävät kuvat eivät kaikki myöskään ole kuvajournalismia, sillä sosiaalinen media ja perinteisen median murros osallistavat yleisöä mukaan median toimintaan yhä vahvemmin. (Kortti 2016: 35; Seppänen & Väliverronen 2012; Upola 2018: 209–248.)
Kuvajournalismilla tarkoitetaan ammattimaisesti tehtyä, laadukasta kuvallista kerrontaa, joka julkaistaan journalistisessa yhteydessä. (Seppänen 2005: 11–26, 82.) Visuaalisen journalismin killan määritelmän mukaan sisartermi "visuaalinen journalismi" on tiedonvälitystä, tarinankerrontaa, tiimityötä ja totta: "Visuaalinen journalismi on tiedonvälitystä visuaalisin keinoin. Se ei koristele vaan kertoo tosia asioita maailmasta. Visuaalinen journalismi hyödyntää monenlaisia kerronnan tapoja. Visuaalinen journalismi syntyy vain harvoin yksilösuorituksena: kuvaaja tarvitsee toimittajaa, ohjaaja tarvitsee leikkaajaa, graafikko tarvitsee koodaajaa. Visuaalinen journalismi on journalismia."
Millaisia kuvia mediassa on? Millainen on hyvä kuva?
Perinteinen media (radio, tv, lehdistö) tuottaa useita journalistisia juttutyyppejä, kuten uutinen, reportaasi, henkilöjuttu ja hyötyjuttu. Juttutyyppi määrittää, millainen tarkoitus jutulla on ja millaista kuvitusta se tarvitsee. Juttutyypistä siis riippuu, millaista kuvaa tarvitaan eli millainen on hyvä kuva jutun tarkoituksen kannalta. Journalistisen kuvan hyvyyttä tarkastellaan erilaisin kriteerein kuin somen selfieitä ja lomakuvia tai gallerian näyttelyn taidevalokuvia.
Uutisessa asiat kerrotaan tärkeysjärjestyksessä ja sen pitää olla mahdollisimman puolueeton selostus tapahtuneesta. Hyvä uutiskuva vetää lukijan huomion puoleensa. Se on informatiivinen ja täydentää tekstiä tai kertoo sellaista, mitä on sanoin vaikea kuvailla. Uutiskuvaa on suomeksi tutkinut esimerkiksi Mäenpää (2016) väitöskirjassaan Todeksi tehty valokuva : Objektiivisuuden rakentuminen uutiskuvajournalismissa.
Reportaaseissa asiasta, tapahtumasta tai ilmiöstä pyritään luomaan kattava ja kiinnostava katsaus sekä tekstin että kuvien avulla. Tällöin kuvilla voi kertoa tunnelmasta monipuolisemmin kuin sitä ehkä edes voisi sanoin kuvata. Joskus reportaasin voi toteuttaa pelkkien kuvien ja kuvatekstien avulla: tässä esimerkiksi korona-ajan siivousjärjestelyistä kertova Ylen kuvareportaasi, joka toimii hyvin älypuhelimessa. Verkkoreportaasin kehitystä (ja reportaasia tekstilajina) on tutkinut Kierikka (2018) pro gradussaan. Hannu Vanhanen taas on kirjoittanut etenkin kuvareportaasin kehityksestä Suomessa
Henkilöjutuissa on tärkeää haastatellun persoonallisuuden esiin tuominen. Tässä kuvilla on merkittävä tehtävä. Aikakauslehtien henkilöjuttujen kuvitusta on tutkinut esimerkiksi Weselius (2014) väitöskirjassaan Suunniteltu kuva : henkilövalokuvien rakentaminen aikakauslehdessä.
Hyötyjutulla tarkoitetaan esimerkiksi sellaisia juttuja, jossa toimitus testaa reseptejä, kokeilee uutta harrastusta, vertailee tuotteita tai antaa muita arkea helpottavia käytännön vinkkejä lukijoille. Kuvitukselta vaaditaan ennen kaikkea selkeyttä ja asiallista kerrontaa.
Kuvajournalismilla on vaikutusta siihen, miten hahmotamme todellisuutta
Selaile hetki jonkin uutismedian verkkosivustoa ja kiinnitä huomiota siihen, millaisia kuvia juttujen yhteydessä on. Millaisen kuvan Suomesta tai maailmasta sivusto kuviensa perusteella antaa? Millaiset ihmiset ja tapahtumat ovat "kuvaamisen arvoisia"? Miten kattava tai totuudenmukainen kuva ympäröivästä todellisuudesta mielestäsi tarjoillaan?
Etenkin uutiskuvia pidetään luotettavina, vaikka nekin ovat kuvaajan ja toimituksen tekemiä valintoja. On vakiintuneita tapoja esittää esimerkiksi vallanpitäjät suurina, naiset uhreina ja pakolaiset resuisina. Näiden tapojen kyseenalaistaminen saattaa herättää voimakkaita reaktioita, sillä niitä on totuttu pitämään totuutena. Esimerkiksi älypuhelimet pakolaisilla herättävät usein kiivasta keskustelua, ja viime aikoina maailmalla naisvaltaisesta hallituksestamme levinneet kuvat taas ovat aiheuttaneet ihastusta.
Pääministeri Sanna Marinia on haastateltu ja kuvattu useisiin kansainvälisiin julkaisuihin, esimerkiksi Vogueen, sillä hän poikkeaa niin paljon totutusta politiikan keski-ikäisestä ja miehisestä kuvastosta. Puku päällä esiintyviä miespoliitikkojakaan ei toki sovi kuvata miten sattuu, minkä valokuvaaja Sakari Piippo on paljastanut.
Median tavoista esittää todellisuutta käytetään termiä representaatio. Sanoilla, kuvilla ja videoilla välitetään yleisölle, mitä maailmassa tapahtuu. Kaikki näistä ovat kuitenkin tulkintoja todellisuudesta ja valintoja siitä, mitä ja miten esitetään. Representaatioiden voi ajatella heijastavan ja toisaalta rakentavan todellisuutta. Myös mediarepresentaatioiden vastaanottajien aktiivisuudella ja tulkinnoilla on merkitystä siinä, miten todellisuus ymmärretään.
Elämme mediayhteiskunnassa monien kuvien ympäröimänä ja tuotamme niitä itsekin. Median murroksen myötä myös tavalliset ihmiset saavat tekstejään ja kuviaan julki laajalle yleisölle sosiaalisessa mediassa. Perinteinen media on kuitenkin yhä olemassa ja rakentamassa mediamaisemaa eräänlaisena portinvartijana, joka päättää, millaisia journalistisia kuvia julkisuuteen päästetään. Journalismi vaikuttaa yhä siihen, mikä on tärkeää ja uutisoimisen arvoista, vaikka se ei yksin päätä siitä. Samalla tavoin kuvajournalismi siis vaikuttaa siihen, mikä on kuvaamisen ja julkaisemisen arvoista. Vallankäytön kannalta on tärkeää pohtia, kuka representaatioita rakentaa ja mistä näkökulmasta, ja miten kuvattavat voivat vaikuttaa omaan näkyvyyteensä. (Seppänen 2005: 77–105.)
Esimerkiksi Voiman artikkelissa bangladeshilainen valokuvaaja Shahidul Alam kertoo, miten "systeemi on rakentunut siten, että on valtavasti valokuvaajia, jotka tulevat kuvaamaan etukäteen luotujen mielikuvien mukaan. He metsästävät tietynlaisia kohteita, löytävät ne ja kuvaavat niitä. Valokuvaajat suoltavat kuvia, joita he olettavat markkinoiden haluavan, sen sijaan että he olisivat analyyttisia ja nostaisivat esiin tarinoita, joita ei muuten löytyisi ". Alam myös kertoo, miten sen sijaan kannattaisi toimia. Suomen Rauhanpuolustajat ovat myös tuottaneet länsikeskeisyyttä käsittelevän opetusmateriaalin Läntisen tuolla puolen.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta puhuuko se totta?
Sanotaan, että "valokuva ei valehtele" tai että "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Edellä onkin jo käsitelty representaation käsitettä ja sen suhdetta todellisuuteen heijastuksena ja toisaalta rakentajana. Representaatioiden valta määrittää todellisuutta perustuu toiston määrään: kun asioita toistaa riittävästi, ne alkavat tuntua todelta. (Kuvaväärennöksistä on lisää omassa artikkelissaan.) Mediassa toiston määrä voi olla valtava. Siksi onkin tärkeää tiedostaa, miten lehtikuvat tehdään ja miten ne päätyvät julki.
Ilkka-Pohjalaisen lehtikuvaajien kertoman mukaan kuvia ei aina oteta spontaaneista tilanteista ja tapahtumista. Yleensä halutaan kuvata tekemistä tai tapahtumista, pelkkä pönötys on tylsää. Etenkin ennakkojutuissa toimintaa jopa lavastetaan pyytämällä järjestäjiä tekemään tapahtumaan liittyviä asioita. Kuvista halutaan myös silmää miellyttäviä, kauniita, jos se on mahdollista. Sommittelulla ja kuvakulmalla voi vaikuttaa tähän paljon. Usein lehteen riittää myös "ihan hieno" kuva. Aina ei siis tarvitse olla hirmuista tarinaa ja mietittyjä journalistisia valintoja, vaan kuva voi olla vain nätti. "Suuri journalistinen agenda" tulee yleensä mukaan, kun kuvataan yhteiskunnan silmäätekeviä.
Lehtikuviin ei käsittelyvaiheessa saa lisätä mitään eikä kuvista saa poistaa mitään. Rajausta voi muuttaa, mutta yleensä kuva rajataan jo kuvausvaiheessa. Printtiin menevien kuvien valoa täytyy joskus parantaa painopaperin takia, jotta kuva erottuu kunnolla lehdessä. Aina ei ole kuvaajan päätettävissä, mitkä kuvista julkaistaan, sillä asiasta neuvotellaan jutun kirjoittaneen toimittajan kanssa ja viime kädessä toimitussihteeri tai päätoimittaja päättää, mitkä kuvat lopulta julkaistaan.
Valokuva ei ole ainoa journalistinen kuvitusmahdollisuus. Etenkin verkkojournalismin yleistyttyä käytössä ovat laajasti editoidut videoklipit ja dokumentit tai toisaalta livelähetykset. 360 asteen videoissa katsoja voi vaikuttaa, mihin suuntaan haluaa kameraa kääntää ja tulevaisuudessa myös virtuaalinen ja lisätty todellisuus (VR, AR) otetaan todennäköisesti journalismissa laajemmin käyttöön. Havainnollistavaa grafiikkaa, kuten pylväitä, piirakkadiagrammeja tai taulukoita voidaan käyttää lukijan avuksi monenlaisissa juttutyypeissä. Myös jutun ainesten animointi yleistyy koko ajan. (Upola 2018: 209–248.)
Piirroskuvituksella voi myös hauskuttaa lukijaa tai ottaa kantaa jutun aiheeseen, kuten esimerkiksi Ville Tietäväisen kuvituksilla usein on tarkoituksena. Karikatyyreillä ja pilakuvilla osallistutaan myös yhteiskunnalliseen keskusteluun huumorin varjolla. Sarjakuvakin voi olla journalistista, kuten Joe Saccon teokset tai Suomessa Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet.
Tällaiset kuvat menestyvät kuvajournalistien kilpailuissa
Kuvaajat kilpailevat sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Suomessa järjestetään vuosittainen esimerkiksi Kuvajournalismikilpailu, jonka sarjojen uusimmat voittajat ja teokset näet täältä.
Myös visuaalisen journalismin kilta järjestää kilpailua, jonka pääpalkintona jaetaan 10 000 euroa vuoden parhaasta visuaalisen journalismista.
The World Press Photo Foundation järjestää vuosittain tunnettua kansainvälistä uutiskuvakilpailua, jonka voittajiin pääset tutustumaan täällä.
Lähteet:
Kierikka, Krista 2018: Immersiota ja interaktiivisuutta : verkkoreportaasin kehitys Helsingin Sanomissa ja Ylessä 2000-luvun alusta nykypäivään. Pro gradu. Journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelma, Tampereen yliopisto.
Kortti, Jukka 2016: Mediahistoria – Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Koulukino.fi 20.4.2020. Valokuvauksen syntyhistoria ja fysikaaliset perusperiaatteet.
Mediataitokoulu 20.4.2020. Tietopankki: Mediakulttuuri, Mediakasvatus, Medialukutaito.
Mäenpää, Jenni 2016: Todeksi tehty valokuva : Objektiivisuuden rakentuminen uutiskuvajournalismissa. Journalistiikan väitöskirja. Tampere University Press.
Piippo, Sakari 2019: Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä. Kosmos.
Seppänen, Janne 2005: Visuaalinen kulttuuri. Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle. Vastapaino.
Seppänen, Janne & Väliverronen, Esa 2012: Mediayhteiskunta. Vastapaino.
Tieteen termipankki 20.04.2020: Nimitys: representaatio. (Tarkka osoite: https://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:representaatio.)
Upola, Terhi 2018: Livenä ja läsnä. Verkon uudet juttutyypit. Art house.
Weselius, Hanna 2014: Suunniteltu kuva : henkilövalokuvien rakentaminen aikakauslehdessä. Väitöskirja Aalto-yliopiston Median laitoksella. Aalto University publication.
Hanna Hietikko