Aika kultaa muistot, mutta voivat ne muistot olla kultaisia ihan realistisestikin. Näin ainakin voidaan sanoa muisteltaessa Nurmon Jymyn pesäpallon junioritoimintaa yhden, vuoden -73 Ilvesten Suomen mestaruuden voittaneen joukkueen näkökulmasta. Tuskin sellaista kullanhuuhdontaa on ollut missään, ainakaan pesäpallossa. Yhteensä Jymyn juniorit voittivat toistasataa mitalia viiden vuosikymmenen aikana. Voi myös ihmetellä, että aikuisten sarjoissa Jymyn menestys on jäänyt siihen nähden melko vaatimattomaksi, vaikka toki menestystä on tullutkin paljon, mm. SM-hopea ja pronssi 2000-luvun alkupuolella.
Menestyksekkäin aika junioreissa osui erityisesti 1950–1965 syntyneiden ikäluokkiin. Myös sen jälkeen syntyneiden ikäluokissa menestys oli erinomaista, aina 2000-luvulle asti. Miksi? Mistä johtui tämä ilmiömäinen menestys, jossa Jymy otti SM-mitalin monessa ikäluokassa, kuten A-pojissa (Ilveksissä) 50 vuotta sitten, 19-vuotiaiden sarjassa vuonna 1973 tapahtui?
Monissa väkirikkaammissa kunnissa ja kaupungeissa, joissa pesäpallolla oli jo selvästi perinteitä ja esikuvia, jäivät auttamattomasti Jymyn jalkoihin, kun pelattiin junioreiden piirin- ja Suomen mestaruuksista.
Nurmon Jymyn juniorityössä täytyi olla 60–70-luvulla jotakin, mitä muualla ei ollut. Näyttää siltä, että Jymyssä oli erilainen henki kuin muissa mestaruussarjaseuroissa. Tuon aikaisia Nurmon kunnan päättäjiä on syytä kiittää kaukonäköisyydestä, vaikka moniakaan heistä ei enää kiitoksella tavoita.
Tämän -73 vuoden kultajoukkueen yhteinen polku alkoi, kun Nurmon kunta palkkasi 60-luvun puolivälissä Jymyssä lukkarina pelanneen Ilmari Ylä-Aution nuoriso-ohjaajaksi kesän ajaksi. Vähän myöhemmin Jymyn kolmospolttajana pelannut Aulis Paski otettiin ympärivuotiseksi nuoriso-ohjaajaksi, joka huolehti, että tulosta syntyi juniorisarjoissa kiihtyvällä tahdilla. Haalin kentällä he varmasti työnsä suurimmaksi osaksi kesäisin tekivät. Ja hyvin tekivätkin, samoin kuin pesäpallolle ja pelinjohtamiselle omistautunut Markku Latikka, joka jalosti vuosina 1970–1973 joukkueen em. valmentajien arvokkaan työn jälkeen juniorivuosien lopulliseen päämäärään, Suomen mestaruuteen.
Pesäpallon alkeista aloitettiin ja joukkueita alkoi syntyä vauhdilla. Niihin pääsystä oli kova kilpailu, joka kannusti harjoittelemaan myös muulloin kuin ohjatuilla harjoituskerroilla. Tietysti pesäpallosta innostuneet pojat kävivät Haalilla katsomassa kaikki edustus- ja myös kakkosjoukkueen ottelut, kaikki aistit valppaina kuuntelemassa myös ”asiantuntijoiden” näkemyksiä pelitapahtumista ja taktisista kuvioista. Piirinmestaruuksia alkoi tulla ja nälkä sen kuin kasvoi harjoitteluun ja pelaamiseen.
50 vuotta sitten, vuonna -73 Jymyn Suomen mestaruuden voittaneesta joukkueesta noin puolet oli pelannut samassa joukkueessa jo 13-vuotiaasta lähtien. Lähes kaikki joukkueen pelaajat ovat pelanneet aikuisten mestaruussarjassa, ainakin kuudessa eri mestaruussarjajoukkueessa. Se kertoo vakuuttavaa kieltä joukkueen valmennuksesta ja tasosta.
Vaikea tuota jymyläisten ylivoimaa on selittää muulla kuin jo 50-luvulla alkaneella ”villityksellä”, joka veti suuren osan 10–15-vuotiaista nurmolaispojista Haalin kentälle.
Nurmon kunnan päättäjät tekivät 60-luvulla ehdottomasti oikeita päätöksiä, kun palkkasivat meritoituneita pelaajia innostamaan lapsia ja nuoria. Siitä ajasta voisi olla paljon opittavaa nykyiseenkin nuorten harrastustoimintaan. Myös muissa lajeissa ja yleisestikin harrastustoiminnan järjestämisessä.
Aktiiviurheilijoita kannattaisi tuoda tämän kokemuksen perusteella lähemmäksi lapsia ja nuoria. Ehkä heitä voisi palkata joukkueiden ja miksei yksilölajienkin ”kummeiksi”, jakamaan omaa osaamistaan paitsi lapsille ja nuorille, myös heidän vanhemmilleen ja valmentajilleen. Myös hiljattain uransa lopettaneita motivoituneita urheilijoita kannattaisi varmasti kuntien ja seurojen hyödyntää enemmän ohjaamaan ja valmentamaan nuoria nykyistä enemmän.
Jälkikäteen voisi kiitollisena kiteyttää tämänkin joukkueen tärkeimmän saavutuksen paljastuneen vasta vuosien, ja varsinkin vuosikymmenien päästä mitalien jaon jälkeen. Suomenmestaruus oli arvokas, yhteisen ponnistelun tulos, mutta sitäkin arvokkaampi palkinto oli elinikäinen yhteenkuuluvuus ja ystävyys, joka jatkuu edelleen. Sen arvoa ei voi rahassa mitata.
Martti Saarikoski
Seinäjoki