Vaikka hyvinvointialueet aloittavat virallisesti vasta vuodenvaihteessa, muutos vaikuttaa kuntien taloudenpitoon jo tänä vuonna.
Ensi vuoden talousarvion valmistelu alkaa heti tilinpäätösennusteiden julkaisemisen jälkeen, ja lähtökohdat ovat mielenkiintoiset. Sote-uudistus vaikuttaa muun muassa kuntien tehtävien määrään, verotusoikeuteen ja valtionosuusjärjestelmään.
Valtio kierrättää suuren osan kuntien nykyisistä verotuloista hyvinvointialueiden käyttöön. Muutos näkyy veronmaksajalle lähinnä vain sarakemuutoksina verotuspäätöksessä, sillä valtion- ja kunnallisverotuksen veropohjat yhdistetään.
Kunnallisverotus keventyy runsaat 12 prosenttiyksikköä ja valtionverotus kiristyy saman verran. Vähennykset myönnetään samoin perustein. Valtio saa myös yhteisöveron tuotoista nykyistä suuremman osan.
Kuntien käyttömenoista lähtee yli puolet ja tuloistakin iso osa, mutta valitettavasti velat eivät katoa. Nollakorkojenkin aika taitaa olla ohi. Siksi kunnissa on käynnissä kiinteistöjen ja muiden tarpeettomaksi arvioitujen omistusten inventaario, joka tähtää taseen keventämiseen.
Kunnat operoivat ensi vuonna merkittävästi pienemmillä budjeteilla, mutta se ei tarkoita, että taloudelliset huolet skaalautuisivat samassa suhteessa pienemmiksi.
Numerot toki pienenevät, mutta yhteiset rahat elämiseen ovat yhtä tiukassa kuin ennenkin. Syömävelkaan turvautuminen on polku, joka vie ennen pitkää valtion holhoukseen.
Kunnan on hoidettava valtion sille uskomat tehtävät eli tarjottava asukkailleen lainmukaiset palvelut omilla tienesteillään ja valtionosuuksilla. Suurimman osan budjetista vie ensi vuoden alusta kasvatuksen ja sivistyksen toimiala, joka tarkoittaa lähinnä varhaiskasvatusta ja kouluja.
Elinvoimaa voidaan rakentaa pitkäjänteisemmin ja rohkeammin, kun talouden ennustettavuus paranee. Veropohjan kasvattaminen on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, joten talouden kasvava autonomia mittaa kuntapäättäjien kykyjä ja vastuunkantoa aivan uudella tavalla.
Kuntien toiminta painottuu entistä enemmän lapsiin ja nuoriin, mutta terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen laajentaa työsarkaa kaikenikäisiin. Jos kunnat käyttävät tilaisuuden hyväkseen, uusi hallinnollinen kolmijako valtioon, maakuntiin ja kuntiin tekee kunnista parhaimmillaan aitoja hyvinvointialueita.
Väestön ikääntymisen tuomat kustannuspaineet siirtyvät suurelta osin kunnista maakuntiin. Soten mukana siirtyy myös se ikuiselta näyttänyt talouden kivireki, jonka takia kunnankamreerit ovat repineet hiuksia päästään.
Lisälaskujen virta korkeatasoisesta erikoissairaanhoidosta ja muista ostopalveluista on muuttunut luonnonlain kaltaiseksi kestoilmiöksi. Kunnissa on tuskailtu riittämättömissä resursseissa myös ikääntyneiden hoivassa, vammaispalveluissa, mielenterveyspalveluissa ja lastensuojelussa.
Vääjäämättömältä kehitykseltä on suljettu silmiä ajoittaisella alibudjetoinnilla, vaikka ikärakenteen muutoksen kustannukset on nähty tilastoista jo kauan sitten.
Historian valossa tapahtuu paradoksaalinen käänne. Kunnilta otetaan pois se vastuualue, jonka hoitajiksi ne syntyivät 1860-luvun hevosvetoiseen Suomeen. Nopeatempoisessa nykyajassa sote-ongelmat vaativat nyt hyppyä pois kuntarajojen tuottamasta tehottomuudesta.
Nähtäväksi jää, ovatko hyvinvointialueet se hallintomalli, jolla sosiaali- ja terveysalan sekä pelastusalan palvelut hoidetaan tuloksellisesti ja kustannustehokkaasti. Avainasemassa ovat uudet aluevaltuutetut, joiden olisi nyt oikeasti pystyttävä näkemään metsä puilta.