Donald Trump on taas järkyttänyt poliittista julkisuutta. Samalla hän on riitaantunut yhä pahemmin sen puolueen kanssa, jonka ehdokas hän on. Naisia halventavan vanhan videon jälkeen moni republikaanijohtaja ilmoitti julkisesti, ettei äänestä häntä. Taustalla on pelko, että Trumpin vaikeudet tuovat puolueelle tappion myös kongressivaaleissa, mikä veisi kokonaan paitsioon. Trump on puolestaan leimannut nämä henkilöt luopioiksi, jopa pahemmiksi kuin Hillary Clinton (mistä voi päätellä paljon – viimeksi mainitunhan hän haluaisi vankilaan).
Amerikkalaisessa keskustelussa taivastellaankin nyt republikaanisen puolueen rappiota ja radikalisoitumista. Lehdissä puhutaan kaappauksesta, kumouksesta, piiritystilasta, ilmiöstä, jonka puolue päästi sisäänsä – ja joka sitten söi sen.
Republikaanien olemus muistuttaa tällä hetkellä hätkähdyttävästi eurooppalaisia oikeistopopulisteja. Huoli on suuri: ovatko maailman mahtavimman valtion ohjaksiin tulossa arvaamattomat ainekset? Se olisi jotain toista kuin Puolan Kazcynskit, Unkarin Orban – tai edes Italian Berlusconi tai kauhuvisio Le Pénin Ranskasta.
Kehityksestä puhutaan usein äärioikeiston etenemisenä. Termi on ongelmallinen. Trumphan ei ole uskonnollisen oikeiston, vanhoillisten uuskonservatiivien tai täydellistä talousvapautta ajavien neoliberaalien toive-ehdokas. Ei edes teekutsuliikkeen. Näissäkin valtavirta pitää häntä käytöshäiriöisenä nousukkaana – joskin ruohonjuuritasolla moni äänestää häntä pienempänä pahana. Inho clintoneja kohtaan on niin suuri.
Republikaanit eivät ole historiallisestikaan äärioikeistopuolue. Heillä oli toki jo 1800-luvun lopulta maine liike-elämän suosikkipuolueena. Mutta he olivat myös vanha Abraham Lincolnin puolue, orjat vapauttanut puolue, valkoisen ja mustan työväestön enemmistön puolue 1930-luvulle saakka. 1950-luvulla, presidentti Dwight D. Eisenhowerin aikana, he olivat sosiaalipolitiikassakin varsin ”vasemmalla”.
Ja ennen kaikkea republikaanit olivat puolue, joka tuntui aina kykenevän löytämään keskuudestaan kilpailukykyisen presidenttiehdokkaan, useimmiten enemmän valtiomiehen näköisen kuin demokraatit.
Demokraatit olivat sen sijaan leimallisesti 1930-luvulle asti Etelän puolue ja tätä kautta usein jopa konservatiivisempi arvopuolue kuin republikaanit. Mustan äänestäjäkunnan silmissä he olivat pitkään Ku-Klux-Klanin puolue. Ronald Reagan oli entinen demokraatti – Hillary Clinton oli nuoruudessaan republikaani.
Sen sijaan nyt republikaanit hallitsevat Etelää ja ovat jääneet äänekkäimpien ja tyytymättömimpien piiriensä panttivangeiksi. Eikä Trump tunne vähäisintäkään lojaalisuutta republikaanien perinteitä ja linjauksia kohtaan.
On edelleen liioittelua sanoa, että liberaaleinkin republikaani olisi oikeammalla kuin konservatiivisin demokraatti. Kiivaimmissa valtakunnan tason kysymyksissä näin voi käydä. Äänestetäänhän muuallakin niissä puoluerajojen mukaan – paljon tiukemmin kuin Yhdysvalloissa.
Tavanomaisessa lainsäädännössä ja alueellisesti hajonta on kuitenkin yhä suuri. Republikaanikin tietää, että Kaliforniassa ja New Yorkissa ei pärjää samoilla tunnuksilla kuin Mississippissä tai Nebraskassa. Mutta populismin murros on nyt kaikkialla.
VESA VARES