Päivät menivät menojaan. Tuli aamu, tuli ilta, tuli seuraava päivä. Marjat kypsyivät. Merenrannan kukkien mesi tuoksui kuin viimeistä päivää. Lintujen laulut olivat hiljakseen, viserrys viserrykseltä vaienneet. Joutsenetkin olivat poissa. Mutta meri pauhasi. Suuret aallot piiskasivat kaislikkoja ja löivät niiden yli vaahtopäisinä.
Oli ihanaa olla paikalla, kun meri taas riehui parhaimmalla vimmallaan. Hyvä niin, kun ei tarvinnut olla merellä, luonnon armoilla. Myrskyn jälkeen seurasi syvä tyyneys. Se oli kuin ennettä tulevasta. Se lamautti luonnon ja meidät ihmisetkin. Eilinen myrsky pauhasi kuitenkin vielä hiljaisena Rönnskärin takana, surujen kielillä.
Seuraavana päivänä tuli tieto, että yksi meistä taisteli eloonjäämisestään teho-osastolla. Suru ja hätä valtasivat kaikki meidän ajatuksemme. Olimme turtana surusta, kun lopullinen tieto tuli. Taivas pimeni ja aurinko ja piiloutui tummien, violetilta sinertävien pilvien taakse. Tämä kaikki ei voinut meille näin yllättäen tapahtua, kenenkään aavistamatta.
Yksi meistä oli nyt poissa. Hän oli sitonut veneensä kiinni viimeisen kerran. Suru laskeutui koko saaren ylle kuin ukkospilvi. Mikään ei ollut niin kuin ennen. Värit katosivat kirkkaasta pöytäliinasta. Taulut menettivät entisen tehonsa ja tunnelmansa. Kynttilän liekki paloi kitsaasti ja tuli takassa ei ottanut syttyäkseen.
Nyt voi vain toivoa, kun tähdet taas syttyvät ne antavat meille voimia ja lohdutusta. Ehkä sinä siellä loistat kirkkaana tähtenä ja sanot - kyllä te pärjäätte - kyllä te selviätte.
Kohta hanhet uivat kaislikon takaa ja ymmärrämme, että elämä jatkuu.
Katariina Risku-Vartiainen
Kaskinen