Kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä on murroksessa tavalla, joka koskettaa nyt myös liittoumia itseään. Sääntöpohjainen järjestys on heikentynyt jo pitkään, mutta viime aikojen kehitys on tuonut esiin uuden ja vakavamman piirteen. Myös liittolaissuhteiden sisäinen luottamus on joutunut koetukselle.
Davosissa käydyt keskustelut heijastavat tätä todellisuutta. Kanadan pääministeri Mark Carney kiteytti: monenkeskinen järjestys ei enää kanna. Turvallisuuspolitiikan näkökulmasta elämme jo aikaa, jossa voimapolitiikka, taloudellinen painostus ja teknologinen kilpailu ohjaavat valtioiden käyttäytymistä avoimemmin kuin vuosikymmeniin. Normeihin ja instituutioihin perustuva järjestys on olemassa, mutta sen kyky estää voimankäyttöä on osoittautunut rajalliseksi.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan rikkoi Euroopan turvallisuusjärjestyksen perustan. Alueellisen koskemattomuuden periaatetta rikottiin avoimesti, eikä kansainvälinen oikeus pystynyt sitä estämään. Tämä ei ollut poikkeama, vaan pysyvä muutos Euroopan turvallisuusympäristössä.
Uutta ja huolestuttavaa on se, että myös Nato elää nyt murrosvaihetta. Kun yksi jäsenmaa uhkaa toista jopa sotilaallisilla toimilla, kyse ei ole yksittäisestä lausunnosta vaan liittokunnan sisäisen luottamuksen ydinkysymyksestä. Nato on sotilaallisen rakenteen lisäksi poliittinen yhteisö, jonka pelote perustuu yhteiseen tahtoon ja luottamukseen puolustaa toisiaan.
Samalla turvallisuus on laajentunut sotilaallisesta kysymyksestä koko yhteiskuntaa koskevaksi. Teknologia, energia, kriittinen infrastruktuuri ja toimitusketjut ovat nousseet valtapolitiikan välineiksi. Taloudellinen riippuvuus ei ole enää vain tehokkuutta, vaan myös haavoittuvuutta.
Suomelle tämä kehitys on erityisen merkityksellinen. Pienenä demokraattisena valtiona Suomi on rakentanut turvallisuutensa sääntöjen ja ennakoitavuuden varaan. Kun sääntöjen painoarvo heikkenee, turvallisuus ei voi nojata kansainväliseen oikeuteen ja sopimuspohjaiseen järjestelmään.
Luotettavat kumppanit on yksi vastaus tähän todellisuuteen. Yhteinen sotilaallinen pelote ja kollektiivinen puolustus täydentävät kansainvälistä oikeutta silloin, kun se ei yksin riitä.
Suomen turvallisuus ei kuitenkaan voi rakentua vain yhden pilarin varaan. Pohjoismainen puolustusyhteistyö, Euroopan halukkaiden valtioiden tiiviimpi yhteistyö sekä Suomen ja Yhdysvaltojen kahdenvälinen suhde muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka vahvistaa pelotetta ja toimintakykyä.
Uusi aikakausi vaatii realismia. Kykyä puolustaa sääntöjä, mutta samalla varautua siihen, että niitä rikotaan. Suomella on tässä murroksessa vahvuuksia, kuten vahva oma puolustuskyky, yhteiskunnan yhtenäisyys, korkea luottamus ja toimivat instituutiot.
Emme elä aikaa, jossa tulevaisuutta voisi vain odottaa. Elämme aikaa, jossa siihen on varauduttava. Juuri tässä ennakoinnissa on Suomen todellinen turva ja mahdollisuus.