Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 31.1.2024
Se oli suuri järkytys. En vieläkään tiedä, miksi poikani sairastui. Aarolla oli paljon harrastuksia ja kavereita. Hän oli innokas jääkiekon pelaaja.
En nähnyt etukäteen mitään varoitusmerkkejä. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä Aaro joi 18-vuotiaana enemmän kuin ikätoverinsa. Silloin en kiinnittänyt asiaan erityisemmin huomiota. Ajattelin, että hän vain nauttii täysi-ikäisyyden mukanaan tuomasta vapaudesta.
Aaro muutti lukion ja armeijan jälkeen opiskelemaan Etelä-Suomeen. Yhtenä päivänä hän soitti minulle, kun olin juuri tullut töistä kotiin. Hän sanoi miettineensä itsemurhan tekoa. Se oli suuri järkytys, en ymmärtänyt, mitä on tapahtunut.
Käskin poikaani heti menemään lähimmälle terveysasemalle. Pyysin häntä puhumaan kanssani koko matkan sinne. Siitä alkoi meidän toivon ja epätoivon -matkamme.
Kannabis saattoi laukaista psykoosin
Silloin luulin vielä, että kyse on jostain väärinkäsityksestä. Lähdin kuitenkin heti hänen luokseen. Kävelimme paljon kaupungilla, enkä huomannut hänessä mitään outoa. Hän oli ihan sama poika kuin aiemminkin.
Lääkäri oli määrännyt pojalleni mielialalääkkeitä. Hän sai heti myös lähetteen terapeutin luokse. Juttelin terapeutin kanssa, kun Aaro oli käynyt hänen luonaan, eikä hänkään huomannut pojassani mitään erityistä. Huoleni helpotti hieman.
Muutaman kuukauden päästä Aaro kuitenkin romahti ja sairastui psykoosiin. Vaikka hänen elämäänsä ruodittiin syntymästä lähtien, ei sille löytynyt mitään syytä. Ainoa selittävä tekijä voi olla se, että hän oli polttanut kannabista. Voi olla, että se laukaisi psykoosin.
Aaroa hoidettiin aluksi kuusi viikkoa Etelä-Suomessa sairaalassa, jonka jälkeen hän tuli jatkohoitoon meille moneksi viikoksi. Kun oikea lääkitys lopulta löytyi, Aaro pärjäsi melko hyvin lähes 10 vuotta. Sinä aikana hän kävi töissä ja aloitti uudet opinnot Ruotsissa. Juuri ennen kuin hän valmistui, hänen terveytensä romahti jälleen.
Terapia auttoi jaksamaan
Aaron persoonallisuus on muuttunut sairauden myötä. Tiedän, ettei hän koskaan palaa siksi pojaksi, joka hän oli ennen sairastumistaan.
Kesti pitkään sopeutua ja hyväksyä se, että hän on sairas ja tulee aina kärsimään sairaudestaan. Suren hänen puolestaan, kun näen, kuinka hänen lukioaikaiset kaverinsa voivat hyvin ja ovat perustaneet perheitä. Aaro on jäänyt aika yksin. On surullista, että hän joutuu sairautensa vuoksi elämään erilaista elämää kuin ikätoverinsa.
Me emme koskaan hylänneet häntä, vaan olemme kulkeneet aina hänen rinnallaan. Olen puolileikilläni sanonut, että se on melkein kuin toinen työ. Koko ajan pitää olla valmiudessa ja auttaa jossain asiassa. Se on välillä uuvuttavaa.
Oman lapsen sairastuminen on niin suuri asia, että ilman apua en olisi selvinnyt kaikesta hengissä. Onneksi pääsin nopeasti terapiaan. Otin myös heti yhteyttä mielenterveysomaisten liittoon, nykyiseen Finfamiin. Ilman ammattiapua en olisi pystynyt keskittymään työhöni ja perheemme muihin lapsiin.
Suurin pelkoni on koko ajan ollut se, että Aaro kuolee. Mielenterveysongelmista kärsivillä itsemurhariski on paljon suurempi kuin muilla.
"Kaikista raskainta on ollut päihteiden käyttö"
Aluksi myös kehoni reagoi voimakkaasti. En oikein pystynyt syömään, ruoka ei meinannut pysyä sisällä. Lopulta jouduin sairaalaan, kun olin laihtunut niin paljon. Veriarvoni olivat romahtaneet.
Nykyään suurin huoleni on, miten Aaro selviää sitten, kun meitä ei enää ole tai emme jaksa enää auttaa. Hän tarvitsee aina apua esimerkiksi Kela-papereiden täyttämisessä. Hän ei pysty enää ymmärtämään vaikeita abstrakteja asioita.
Mieheni ei heti oikein ymmärtänyt poikamme sairastumista. Hän ei halunnut puhua koko asiasta. Olimme molemmat aluksi shokissa ja käsittelimme asiaa hyvin eri tavoin. Minä olen etsinyt tietoa ja hän on paennut töidensä pariin. Päätimme aika alussa, että minä otan vastuun lapsemme hoitoon liittyvistä asioista ja mieheni hoitaa hänen paperiasiansa. Se on ollut hyvä jako.
Aarolla on ollut ongelmia sekä päihteiden että mielenterveyden kanssa. Hänellä ei ole diagnosoitu kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta hän on oirehtinut samalla lailla. Onneksi hän on saanut siihen hyvää hoitoa.
Kaikista raskainta on ollut päihteiden käyttö. Olemme lukemattomat kerrat etsineet häntä eri puolilta kaupunkia. Sisaruksetkin ovat lähettäneet veljelleen esimerkiksi junalippuja, kun hän on ollut toisessa kaupungissa ilman rahaa.
Suuri helpotus ja ilon aihe oli, kun Aaro hakeutui neljä vuotta sitten katkaisuhoitoon ja on ollut sen jälkeen päihteetön. Nyt elämässäni ei ole enää päihteiden tuomaa huolta.
Apua pitää osata pyytää ja hakea
Olemme saaneet psykiatriselta puolelta erittäin paljon apua ja tukea. Olin alusta lähtien tiiviisti yhteydessä Aaroa hoitavan psykiatrin kanssa. Me pääsimme omaisina mukaan hoitosuunnitelmiin ja keskusteluihin.
Apua on kuitenkin pitänyt osata pyytää ja hakea. Välillä olen itsepäisesti vaatinut hoitosuunnitelmia. Se on onnistunut, koska Aaro on antanut siihen luvan.
Mielenterveyteen liittyy edelleen voimakas stigma. Ihmiset esimerkiksi välttelevät puhumasta Aaron sairaudesta, vaikka me olemme suvun sisällä olleet siitä aika avoimia. Kukaan ei kysele hänestä.
Sanotaan, että jokainen saa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Se ei pidä paikkansa. Muuten ei mielisairaalat olisi täynnä ihmisiä. Suomessa on valtavasti ihmisiä, jotka voivat huonosti. Kuka vain voi sairastua, jos selkäreppu tulee liian painavaksi. On kauheaa seurata, miten psykiatrisesta hoidosta viedään koko ajan resursseja.
Päihde- ja mielenterveysongelmat kulkevat usein käsi kädessä
Nykyään luulen, että Aaro alkoi käyttämään päihteitä lääkkeinä, koska voi huonosti. Toisaalta on vaikea tietää, kumpi on ollut ensin, päihteet vai mielenterveysongelmat, ne kulkevat usein käsi kädessä. Jälkeenpäin hän on kertonut, että ennen itsemurha-ajatuksia hän tunsi, että hänen elämällään ei ollut tarkoitusta.
Kuusi vuotta sitten hän yritti itsemurhaa ja joutui teho-osastolle. Silloin hengen lähtö oli todella lähellä. Meille oli yritetty soittaa sairaalasta monta kertaa aamuvarhaisella, mutta me nukuimme ja puhelimemme olivat äänettömällä.
Aaro oli ottanut valtavan määrän lääkkeitä. Onneksi hänen munuaisensa kestivät sen. Hän oli muutaman päivän sairaalassa, mutta pääsi sitten kotiin, koska ei ollut psykoosissa. Halusin ottaa hänestä vastuun. Lupasimme lääkäreille, että pidämme hänestä huolta ympäri vuorokauden ja niin teimme. Sisarukset tulivat myös apuun.
Silloinkaan hän ei löytänyt tarkoitusta elämälleen, hän koki jotenkin olevansa epäonnistunut, kun hänen sisaruksillaan oli jo omat perheet ja hän ei ole löytänyt kumppania.
"Tämä matka on tuonut sydämeeni nöyryyden ja kiitollisuuden"
Aaron sairastumisesta on nyt 20 vuotta. Tänä aikana olen oppinut pitämään itsestänikin huolta. Luonto on minun kirkkoni. Meren rannalla tai metsässä rauhoitun, kun istun yksin omissa ajatuksissani.
Onneksi minulla on muutama lapsuudenystävä, joiden kanssa olen aina voinut puhua avoimesti. Muuten emme ole puhuneet tästä näin avoimesti, ihan Aaron sisarustenkin vuoksi. En halua, että surustamme ja vastoinkäymisistämme tulee ihmisten juoruja.
Välillä lähdemme reissuun tai kesällä mökille. Joskus on pakko ottaa etäisyyttä, emme voi koko ajan elää Aaroa varten.
Finfamin vanhempainryhmässä olemme tutustuneet muihin samassa tilanteessa oleviin perheisiin. Se on ollut suurin tuki. Ryhmää ei enää ole, mutta me pidämme edelleen tiiviisti yhteyttä. Tämä on ollut raskas matka. Sitä ei pysty ymmärtämään muut kuin he, jotka ovat kokeneet saman.
Aluksi syytin itseäni, mietin, mitä olen tehnyt tai sanonut väärin. Kun poikani tuli Vaasaan sairastumisensa jälkeen, hänen hoitava psykiatrinsa sanoi, että tämä ei ole minun syytäni ja että minä en olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Toivon, että kaikki vanhemmat, joiden lapsen mieli sairastuu, ymmärtävät sen.
Nyt uskallan jo katsoa Aaron tulevaisuuteen. Hänen psykiatrinsa sanoi hiljattain, että hän voi nyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Lääkärin mukaan hän kykenisi puolipäivätyöhön. Toivottavasti hän löytää töitä.
Vaikka matka on ollut raskas, en muuttaisi siitä mitään, koska se on tuonut sydämeeni nöyryyden ja kiitollisuuden. Osaan nauttia pienistä asioista. Joskus ihmiset pitävät asioita itsestäänselvyyksinä. Minulle ei ole käynyt niin. En vaadi ollenkaan niin paljon kuin ehkä tekisin, jos elämästäni olisi tullut erilainen.
Työryhmä: Katja Lahti, toimittaja • Jani Kaunisto, kuvat • Katariina Paajaste, tuottaja