Asuin 2000-luvun alussa Irlannissa, jossa hoidin pientä koululaista ja tämän yksivuotiasta pikkusiskoa. Aloitin heidän hoitajanaan syksyllä, ja heti ensimmäisillä koulumatkoilla puheeksi tuli halloween, ja millainen asu sitä varten ostettaisiin.
Syksyn edetessä huomasin, että halloween oli Irlannissa tärkeä juhla, ja että sen viettotavat oli kopioitu lähes sellaisenaan Yhdysvalloista. Muoviset kurpitsat, noidat ja viikatemiehet täyttivät pihat, ja kauppoihin ilmestyi halloween-karkkipusseja.
Halloweenin iltana hoitolapsi kiersi naapurustoa noidaksi pukeutuneena, ja hämähäkkiviittaan puettu pikkusisko meni tietysti mukaan. Saaliiksi he saivat kolme isoa muovikassillista karkkia, ja kierroksen jälkeen hoitolapsi hyppi sokerihumalaisena ympäri taloa rallattaen "Trick or treat, smell my feet, give me something nice to eat!"
Halloweenin kuolemaan viittaava kuvasto herätti lapsessa myös kysymyksiä, joita mietimme aamuisin kouluun kävellessä. ”Mitä todella tapahtuu kun ihminen kuolee?” hoitolapsi kysyi eräänä aamuna.
Yritin miettiä mitä vastaisin lapselle, ja lopulta vertasin kuolemaa tienvarren puihin, jotka olivat juuri pudottaneet lehtensä. ”Jaa, niin tietysti”, lapsi vastasi iloisesti. ”Puistakin jää vain luuranko, kun lehdet putoavat.”
Hoitolapselle ei sen sijaan tarvinnut kertoa, mitä tapahtui ennen syntymää. Sen hän tiesi suorastaan kummallisen tarkasti. ”Pikkusiskokin odotti taivaassa kuusi vuotta, ennen kuin sai syntyä”, hän selitti yhtenä aamuna jossain sivulauseessa. ”Anteeksi mitä, missä pikkusisko odotti?” kysyin. ”Siis vauvathan odottavat taivaassa että saisivat syntyä”, lapsi sanoi.
Sitten hän selitti asian, suorastaan turhautuneena tietämättömyydestäni: ”Siellä on pilvinen niitty, jolla vauvat makoilevat, ja he katselevat sieltä tulevia vanhempiaan ja isosiskojaan. Minä muistan, koska odotin itsekin siellä vaikka kuinka kauan. Etkö sinä muka muista millaista siellä oli?”
En voinut kuin sanoa, että ehkä siitä oli niin kauan, etten enää muistanut.
Vuonna 2014 vietin halloweenia Vaasassa ystävien kanssa. Emme kiertäneet keppostelemassa ovelta ovelle, mutta pukeuduimme kyllä naamiaisasuihin. Minä olin pukeutunut pöllöksi, ja aiemmin päivällä olin vienyt kynttilän isäni haudalle. Hän oli pudottanut lehtensä saman vuoden alussa.
Silloin en sitä vielä tiennyt, mutta kun juhlin pöllönä muiden hämärän olentojen seurassa, eräs vauva katseli minua samaan aikaan siltä pilviseltä niityltä, jolla vauvat makoilevat odottamassa syntymäänsä. Muutaman kuukauden kuluttua vauva ilmoitti, että hän on kyllästynyt odottamaan, ja tulee nyt.
Hän syntyi tietenkin seuraavan vuoden halloweenina, kuinkas muutenkaan.
Halloween muistuttaa meitä kaiken kuolevaisuudesta. Mutta vaikka kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syksy, ei siitä ylipääsemiseen ole oikotietä. Rakkaan ihmisen kuolema sattuu, oma kuolema pelottaa.
Kun ajatukset käyvät liian raskaiksi, voimme ottaa oppia vauvoilta ja lapsilta. He elävät tässä hetkessä kaikkea ihmetellen, pilviniityn haivenia niskahiuksissaan.
LAURA HILTUNEN