Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 6.7.2025.
Juuri silmälasit saanut Anna Pohtola on huoltoaseman kassalla töissä, kun hän tapaa nykyisen miehensä ensimmäistä kertaa. Asiakkaana oleva mies kehuu Pohtolan laseja.
– Ne istuu sinulle hyvin.
– Ai, tekeekö ne musta fiksun näköisen?
– En mä niin sanonu.
Kohtaaminen tapahtui vuonna 2016. Se on kirjattuna Pohtolan yhteen lukuisista päiväkirjoista. Hän aloitti rakkaan harrastuksensa 11-vuotiaana.
Pohtola on kirjoittanut jo 42 vuotta, eikä loppua näy. Nykyään sivut täyttyvät viiden kirjan vuosivauhtia.
Isokyröläinen Pohtola sai innoituksen päiväkirjan pitämiseen yhdeksänvuotiaana, kun hän luki klassikkokirjan nimeltä Nuoren tytön päiväkirja.
– Anne Frank eli toisen maailmansodan aikaan Hollannissa. Perhe oli juutalainen, joten sen piti elää piilossa natseilta. Anne alkoi pitää päiväkirjaa. Hän kuoli keskitysleirillä 15-vuotiaana vuonna 1945.
Kun Pohtola pääsi vanhempiensa kanssa Vaasaan, hän ihaili Tiimarissa myynnissä ollutta vaaleansinistä päiväkirjaa. Se jäi sillä kertaa hyllyyn.
Kauno-a ja isän neuvo
11-vuotiaana tyttö vihdoin osti sen omilla rahoillaan.
Sitten alkoi kirjoittaminen. Tekstiä tuli vaikka kuinka, mutta kirjoittaminen ei ollut kovin helppoa. Pienen kauno-a:n tekeminen tuntui hankalalta.
– Isä sanoi minulle, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Siksi varmaan jatkan edelleen, 53-vuotias Pohtola tuumaa.
Nuoren tytön päiväkirjasta tuli tytön lempikirja. Hän luki sen joka vuosi 25-vuotiaaksi asti. Vuonna 1992 hän vieraili talossa, jossa Frankit olivat asuneet Amsterdamissa.
Nykyään hän välillä ahmii kirjan englanninkielistä käännöstä.
Pää tyhjenee paperille
Pohtolaa ottaa päähän se, että hän hävitti ensimmäisen päiväkirjansa. Sen vaaleasinikantisen. Hän ei muista tarkasti, mitä kaikkea se sisälsi.
– Kun luin lapsuuteni tekstejä, huomasin, että olin välillä tosi tuohtunut jostakin. Olin sitten purkanut asiaa pari kolme päivää, Pohtola naurahtaa.
Lapsena ja nuorena hän kirjoitti yleensä siitä, mitä oli tapahtunut.
– Olin ujo, mutta aina menossa. Kiipeilin puissa ja lensin fillarilla ties minne. Rakensin ystäväni kanssa majaa ja lähetin postia kirjekavereilleni.
Harrastus ei kuitenkaan jäänyt taka-alalle 1990-luvullakaan, kun Pohtola vietti vaihto-oppilasvuotta. Vuosituhannen lopulla hänestä tuli äiti.
– Ainakin ennen ajateltiin, ettei pienten lasten aikana ehtisi omiin harrastuksiin. Minulta se onnistui.
Vanhempana riveille soljuu tajunnanvirtaa siitä, miltä itsestä tuntuu. Pää tyhjenee paperille.
– Olin ennen parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Lasteni kautta olen tullut rohkeammaksi.
Täysille päiväkirjoille tapahtui kuitenkin jotain vuonna 2017. Pohtolan äiti kuoli.
Askelia, matkalippuja ja kiitollisuutta
– Äidin talo myytiin. Vanhat päiväkirjani olivat siellä, joten tulin heittäneeksi ison kasan pois.
Parhaillaan Pohtola lukee Regina Raskin Onnellisten salaseuraa. Se kertoo naisen ikääntymisestä kepeästi. Samalla hän pohtii, pitäisikö polttaa loput päiväkirjat.
– Ehkä se on meidän viisikymppisten juttu, että käydään elämää läpi. Apua, jos joku lukisi päiväkirjojani omin päin!
Perinteinen päiväkirja ei ole suinkaan ainoa, mitä Pohtola täyttää. Hän on kirjoittanut pitkään esimerkiksi aamusivuja.
– Innostuin niistä, kun luin Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan. Aamusivut on mukava hetki ennen kuin aloitan päivän ja otan edes kännykkää käteeni.
Paksussa kalenterissaan Pohtola pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Muistiin kirjautuu joka päivä kolme mukavaa asiaa.
Oma paikkansa on unen ja askelten määrälle, työlle eli uinninvalvoja- ja liikunnanohjaaja-asioille ja kaikille menoille.
Kuukausiaukeamalla on arjen tehtävät värikoodattuina.
– On helppo aloittaa päivä, kun tietää, mitä on edessä.
Pohtola on kokeillut muistokirjaa. Siihen kiinnitetään vaikka lomareissun matkalippuja ja postikortteja. Hetken aikaa hän piti henkilökohtaisen organisoinnin visuaalista muistikirjaa eli bullet journalia.
Pohtola on vannoutunut paperille ajatusten tallentaja, paitsi viime kesänä Yhdysvalloissa oli käytössä kännykkäpäiväkirja.
Kesäkuussa Pohtola aloittikin sitten kuvapäiväkirjan perinteiseen tyyliin ja hankki sitä varten tarrakuvatulostimen.
Mitä tapaa suosittelet aloittelijalle?
– Kannattaisi ehkä aloittaa aamusivuista, kuuluu vastaus.
"Millainen suorittaja olinkaan"
Kaikesta päätellen Pohtola tykkää tallettaa asioita ja jäsennellä tulevaakin.
– Pystyn keskittymään paremmin. Kirjoittaminen on jonkinlaista terapiaa. Olen oppinut sen kautta kommunikoimaan ja puhumaan vaikeistakin asioista.
Miltä tuntuu lukea aiempia merkintöjä aikuisena?
– Mietin, olinko nuorena tosissani vai välillä humoristinen. Sitä on hankala päätellä. On vaikeaa hyväksyä, millainen suorittaja olin tekstien mukaan. Epäonnistuminen oli muka katastrofi. Ymmärrän, ettei minun tarvitse enää todistella yhtään mitään.
Milloin päiväkirjasi on ollut erityisen tärkeä?
– Aina. Jos olen kirjoittamatta, minusta puuttuu jostain.
Onko olemassa merkintöjä, joihin et pysty palaamaan?
– On, siltä ajalta, kun isäni kuoli kaksi vuotta sitten.
Jos voisit lähettää tekstiä 11-vuotiaalle itsellesi, mitä siinä lukisi?
– Kirjoita vaan. Nauti lapsuudestasi, koska mikään ei ole huoletonta myöhemmin.
Päiväkirjat ovat muistivarastoja.
Jos loput päiväkirjasi katoaisivatkin, mitä menettäisit?
– Juuri aamulla mietin samaa. Jos minulta lähtisi vanhuksena muisti, lapseni eivät voisi kertoa minulle muistiinpanoistani vuosikymmenten takaa.
Jos saisit nyt lukea 80-vuotiaana kirjoittamasi sivun, mitä toivoisit siinä olevan?
– 'Kävelin parhaan ystäväni kanssa läheiseen kahvilaan ja kikatimme jostain asiasta.' Olisin onnellinen, jos pystyisin kirjoittamaan vielä silloin. Ajatukseni luistaisi, käteni toimisivat ja näkisin tarpeeksi.
Pohtolan hetkittäin auki olevista kirjoista näkee, että sivut on täytetty ajan kanssa ja ajatuksella. Ei näy suttukohtia. Käsiala on tasaista ja kaunista.
Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.
