Kun pienet, mutta äänekkäät ryhmät hallitsevat keskustelua ja enemmistö vaikenee, yhteiskunta ei enää keskustele – se jakautuu. Polarisaatio ei synny, koska olemme niin eri mieltä, vaan koska emme enää uskalla olla eri mieltä.
Yhteiskunnallinen keskustelu käy koko ajan yhä kapeammaksi. Kuin samat äänet toistaisivat itseään kahdesta vastakkaisesta suunnasta – kumpikin vakuuttuneina omasta oikeudestaan ja toisen vaarallisuudesta. Ja missä on enemmistö? Se on hiljaa. Kenties väsynyt, ehkä peloissaan. Luultavasti kyllästynyt.
Tämä on tuttua: pieni, äänekäs vähemmistö ottaa tilan haltuun. Se vaatii, väittää, vetoaa ja vaientaa. Enemmistö vaikenee – joko koska se ei jaksa väittää vastaan tai pelkää, että yksi väärä sana vie maineen. Kun äänekäs vähemmistö saavuttaa tarpeeksi valtaa, syntyy vastareaktio. Se ei tule suoraan enemmistöltä vaan toiselta vähemmistöltä. Ja taas mennään.
Syntyy polarisaatio. Ei siksi, että ihmiset olisivat aidosti kahtia jakautuneita, vaan koska keskustelun ehdot määräävät ne, jotka huutavat kovimmin. Hiljaisuus ei merkitse hyväksyntää, mutta se mahdollistaa sen. Äänekkäimmät äänet näyttävät enemmistöltä. Polarisaatio syvenee, kun hiljainen enemmistö jakaantuu kahteen leiriin – tai vetäytyy entistä syvemmälle passiivisuuteen.
Kuva julkisesta mielipiteestä vinoutuu. Terve dialogi korvautuu moraalisella ehdottomuudella ja ryhmäuskollisuudella. Keskustelut käyvät mahdottomiksi, yhteinen kieli katoaa ja jokainen vastakkainen mielipide tulkitaan vihamieliseksi hyökkäykseksi. Pieni, mutta äänekäs vähemmistö onnistuu muovaamaan julkisen agendan, ja hiljainen enemmistö seuraa perässä – joskus pelosta, joskus mukautumisen helppoudesta.
Kyllä, meillä on some. Kyllä, algoritmit palkitsevat kärjistykset. Mutta emme voi syyttää vain niitä. Kyse on myös kulttuurisesta ilmapiiristä – ja siitä, että hiljaisuudesta on tullut hyve, vaikka sen pitäisi olla merkki hälytyksestä. Maltillinen enemmistö jää helposti sivuun, koska se ei halua joutua tulilinjalle.
Hiljainen enemmistö ei ole sama asia kuin passiivinen enemmistö. Usein siellä elää tervettä järkeä, harkintaa ja halua ymmärtää. Mutta kun keskustelu käydään ääripäiden ehdoilla, enemmistö vetäytyy. Se on ymmärrettävää, mutta samalla vaarallista. Jos kukaan ei asetu keskelle, on vain reunoja.
Mikä siis neuvoksi? Ensinnäkin on tunnistettava, että hiljaisuus ei ole neutraalia. Vaikeneminen antaa tilaa niille, jotka puhuvat koviten – ei niille, joilla on paras ajatus.
Lisäksi tulisi ymmärtää, ettei erimielisyys ole uhka. Se on edellytys toimivalle demokratialle. Tällä hetkellä moni kokee, että heidän täytyy valita puolensa, vaikka eivät samaistu kumpaankaan ääripäähän. Tämä on harha, joka syntyy äänekkäiden vähemmistöjen hallitsemassa keskusteluilmastossa.
Meitä ei uhkaa yksittäinen ideologia tai asiat, vaan ilmiö, jossa tilaa ei enää ole erilaisille näkökulmille. Keskustelu kärjistyy. Mielipiteistä tulee identiteettejä, ja identiteeteistä taistelu-asemia. Eri mieltä oleminen tulkitaan hyökkäykseksi. Ei ihme, että moni valitsee hiljaisuuden.
Mutta hiljaisuus on petollista. Se näyttää ulospäin hyväksynnältä, vaikka usein kyse on vain vetäytymisestä ja väistämisestä. Ja juuri siksi äänekkäät vähemmistöt vaikuttavat voimakkaammilta kuin ovat. He vaikuttavat enemmistöltä, koska me muut emme sano mitään.
En väitä, että kaikki pitäisi sanoa ääneen. Mutta juuri nyt pitäisi puhua enemmän – tuoda esiin se, mitä moni ajattelee, muttei uskalla sanoa. Jos emme välitä hiljaisesta enemmistöstä, ruokimme polarisaatiota ja vastakkainasettelua.
Demokratia ei toimi ilman keskustelua ja tilaa. Meidän pitäisi tehdä siitä tilasta uudelleen mahdollinen. Ei ääriäänille, vaan enemmistölle. Heitä on paljon. He vain eivät puhu.
Satu Ylisiurua-Hemminki
varatuomari, lakiasiainjohtaja
Seinäjoki