Myymälän hyllyjen välissä mietin, tulisiko vastaan sittenkin jokin tarkastus tai kielto. Voinko tosiaan ostaa joko isommat pyyntiraudat tai hieman pienemmät, tai vaikka molemmat, kenenkään kysymättä pyyntitaitojeni tai -aikomusteni perään?
Kun kääntelen pyyntirautoja käsissäni, mietin, miten raudoilla on helppo saada aikaan vahinkoa toheloimalla. Tällaisen ostamisessa jos missä pitää tietää, mitä on tekemässä.
Tuote tosiaan myydään vaikka ummikolle – se käy näppärästi. Koska laitteesta on niukasti tietoa tarjolla, arpominen ostohyllyllä tuntuu hankalalta.
Pyyntirautaa kaipaava voi Oulun Kärkkäisellä heinäkuisena arki-iltapäivänä valita Duke-merkkisistä raudoista. Koska ainakin nämä raudat myydään ilman erillisiä pakkauksia tai käyttöohjeita, en tiedä yhtään, mitä olen ostamassa.
Kyljessä roikkuu vain merkin, hinnan ja koon kertova hintalappu. Esimerkiksi 220-raudalla hintaa on 23,90 euroa, 120-raudalla 12,90 euroa. Asia selvä. Minulle numerot eivät sano mitään muuta kuin että toinen on selvästi isompi ja kalliimpi.
Ase ja erä -osastolla on vierailuhetkellä niin julmettu ruuhka, ettei myyjällä ole aikaa pitkään keskusteluun. Hän ehtii neuvoa pikaisesti perusasian: pyydettävä eläin määrää raudan koon. Mikäli mielessä on esimerkiksi minkin pyynti, on 120-millinen 220-millistä parempi: jälkimmäinen on niin iso, että siihen voi mennä koirakin.
Lisäksi opin, että raudan lisäksi tarvitaan suojalaatikko, ettei rautaan vaella mikä tahansa eläin.
Tietoa ei ole verkossa juuri enempää. 220-raudan kerrotaan kooltaan sopivan ”isommille petoeläimille”. Pienempi 120-kokoinen taas passaa minkille ja piisamille, ja koska se on sinkitty, se on “huoltovapaa”. Melko lailla yhtä vähän Duken raudoista kerrotaan muillakin niitä myyvillä sivuilla.
Miksi rautoja sitten myydään ilman ohjeita? Ilmiselvä selitys tuntuisi olevan, että sellaisen hankkivan oletetaan jo ymmärtävän, minkä kanssa on tekemisissä, ja osaavan tarvittaessa hakea lisätietoa. Jos ei mistään muualta, Youtubesta löytyy ohjeita rautojen viritykseen ja kokemiseen.
Mitä enemmän selvittelen rautapyyntiä, sitä selvemmäksi tulee, että sen harrastaminen vaatisi juuri tietoa: pitää tietää, miten rauta viritetään ja miten sitä huolletaan, mutta myös eläimen kulkureitit ja se, minne raudan voi laittaa niin, ettei se ole muille kun pyydettävälle eläimelle vaaraksi.
Vaikka raudan saa todistetusti ostettua tietämätönkin, mitään sillä ei ostamisen jälkeen ilman tietoa toivottavasti tee.
Kokeneellekin voi käydä hassusti. Isä sanoo miettineensä raudan kanssa kulkevan karhun kipuja. Hän tietää, että raudoissa on hirveän järkähtämätön ote. Sen hän oppi omakätisesti, kun minkinpyyntiä varten viritetty rauta napsahtikin kämmeneen kiinni.
Anni Hyypiö
