Harmaana ja sumuisena. Sellaisena seinäjokelainen Kati muistaa vuotensa yläasteella.
Vaikka aika oli väritöntä ja ilotonta, säilyy se hänen mielessään kirkkaana. Tapahtumista on jo viitisentoista vuotta, mutta edes aika ei ole onnistunut haalistamaan muistikuvia kaikkein raskaimmista kokemuksista.
Katia alettiin kiusata heti, kun hän vaihtoi ala-asteelta yläasteelle. Vanhat tutut kaverit siirrettiin rinnakkaisluokalle, eikä uusien ystävyyssuhteiden solmiminen ottanut onnistuakseen.
Kukaan ei halunnut tulla yhdistetyksi luokan hylkiöön, jollaisen kiusaajat pyrkivät Katista tekemään.
– Kaverit hylkäsivät, koska pelkäsivät leimaamista. He eivät halunneet tulla yhdistetyksi minuun ja siten joutua mahdollisesti itse kiusatuiksi, Kati sanoo.
– Ei ollut helppoa olla se tyttö, joka istui joka välitunti yksin penkillä ja katseli, kuinka muilla on hauskaa, hän toteaa.
Aiheen arkaluontoisuuden vuoksi Kati esiintyy tässä jutussa pelkällä etunimellään. Katin koko nimi on toimituksen tiedossa.
Kiusaajat kävivät kauluksiin kiinni
Mannerheimin Lastensuojeluliitto määrittelee koulukiusaamiseksi toiminnan, jossa oppilas joutuu yhden tai useamman muun oppilaan toistuvan loukkaamisen, vahingoittamisen tai syrjimisen kohteeksi. Tilanteen sietämättömyyttä lisää se, ettei kiusaamisen kohde pysty puolustautumaan tai muuten vaikuttamaan saamaansa kohteluun.
Juuri näin tapahtui myös Katin kohdalla. Hänen tarvitsi vain istua pulpetissaan, kävellä pitkin koulun käytävää tai seisoa välituntipihalla. Mikä tahansa toimi kiusaajille perusteena kohteensa häpäisemiseen.
Jatkuvan sanallisen pilkan ja muista eristämisen lisäksi Kati muistaa ikuisesti kotitaloustunnin, jolloin kiusaaminen muuttui fyysiseksi.
– Eräs kiusaajistani ilmoitti kaikille, ettei suostuisi syömään leipomaani sämpylää. Minä vastasin, että ei ole pakko, ja heitin sämpylän roskiin. Kiusaaja suuttui niin, että nosti minut seinälle paitani kauluksista pidellen.
Luottamuksen palautuminen otti aikaa
Tänä päivänä Katin elämä on kaikkea muuta kuin harmaata. Hänellä on puoliso ja kaksi lasta, jotka pitävät äitinsä sopivan kiireisenä. Kati on opiskellut tutkinnot kahdelta eri alalta, joista toisella hän tällä hetkellä työskentelee.
Käänne parempaan tapahtui noin vuosi sen jälkeen, kun yläaste loppui. Jatkuva piina päättyi jo yläasteen viimeiseen kevätjuhlaan, mutta luottamuksen palautuminen sekä itseen että muihin otti enemmän aikaa.
– Kaikki kiusaajani olivat poikia, joten totta kai luotto poikiin ja miehiin oli koetuksella vielä pitkään yläasteen jälkeen, Kati sanoo.
Uusi koulu näytteli merkittävää roolia muutoksissa, joita Katin elämässä tapahtui.
– Sain jatko-opiskelupaikan lähihoitajakoulusta. Kukaan kiusaajistani ei seurannut minua sinne. Siellä pystyin vihdoin olemaan oma itseni ja aloittamaan puhtaalta pöydältä. Kun hyvää elämää oli jatkunut tarpeeksi pitkään, aloin uskoa, ettei minua todella enää kiusata, Kati sanoo.
Hän ei ole ainakaan toistaiseksi työstänyt nuoruusvuosiensa kokemuksia terapiassa. Sen sijaan Kati noudattaa itse itselleen laatimaansa strategiaa, jonka tarkoituksena on pitää hänet kiinni nykyhetkessä.
– En elä niitä vuosia, vaan olen jättänyt ne taakseni. Kiusaajien sanoja ja tekoja en voi unohtaa tai antaa anteeksi, mutta aika korjaa paljon.
Valepoikaystävä toi hetken rauhaa
Erilaisten toimintasuunnitelmien laatiminen tuli tutuksi Katille jo silloin, kun häneen kohdistunut kiusaaminen oli pahimmillaan. Kati muun muassa kehitti itselleen valepoikaystävän.
– Sanoin kiusaajilleni, että minulla on Ylistarossa poikaystävä, joka tulee ja tekee teille jotain. Häneen vetoamalla sain itselleni kolme viikkoa rauhaa, mutta sen jälkeen kiusaaminen jatkui entiseen malliin.
Eniten helpotusta tuntui tuovan päivien laskeminen. Kati tiesi aina tarkkaan, kuinka pitkä aika on seuraavaan lomaan sekä sen, kuinka kauan yläastetta on jäljellä.
– Se oli sellainen pakoreitti. Tiesin, että kolme vuotta on pakko vain kestää. Merkitsemällä rasteja kalenteriin näin, että olin joka päivä lähempänä tavoitettani.
Kati yritti selvitä yksin, koska koulun aikuisten puoleen kääntyminen ei tuottanut tulosta. Hän oli kyllä, varsinkin yläasteen alkupuolella, kertonut opettajille kiusaamisesta. Koulukuraattorikin oli jossain vaiheessa mukana selvittämässä asiaa, mutta mikään ei muuttunut.
– Joistain tapauksista kiusaajille annettiin jälki-istuntoa. Heille se oli kuitenkin pikemminkin sulka hattuun kuin rangaistus, Kati sanoo.
Pahimmalta tuntui se, miten kiusaajien toimintaa puolusteltiin.
– Minulle sanottiin, että pojat ovat poikia. Että sellaisia he nyt vain ovat, joten minun ei auta muu kuin yrittää kestää.
Toiveena toisten huomioon ottaminen
Kati puhuu häneen kohdistuneesta kiusaamisesta rauhallisin sanankääntein, ilman katkeruutta. Samaan aikaan hän pitää itseään onnekkaana, koska voi elää tällä hetkellä sellaista elämää kuin elää.
– Kuin ihmeen kaupalla minusta tuli normaali työssäkäyvä ihminen. Tiedän, että joihinkin muihin koulukiusaaminen on jättänyt syvemmät arvet. Toisaalta jäin minäkin jostain tosi tärkeistä asioista paitsi, Kati sanoo.
Eniten hän olisi kaivannut rinnalleen ystäviä. Kati kertoo muun muassa haaveilleensa läpi yläastevuosien siitä, että joku lähtisi hänen kanssaan ilsuihin eli nuorten diskoiltoihin.
– Koska minulla ei ollut kavereita, olin vapaa-ajallakin aina vain kotona. Kaikki sellaiset nuoruusasiat, joita yläasteikäisenä kuuluu tehdä, jäivät minulta pois.
Koulukiusatun teinin on vaikea hahmottaa omia oikeuksiaan ja sitä, millaista apua hän tarvitsee. Jälkikäteen tarkasteltuna Kati toivoo, että hänen kiusaamiseensa olisi puututtu järeämmin.
Ja että hänet olisi otettu tosissaan.
– Pojat ovat poikia -selityksellä ei pitäisi voida perustella mitään. Se ei oikeuta sanomaan tai tekemään toisille mitä tahansa. Tytöt ja pojat ovat siinä kohtaa ihan samassa asemassa, Kati sanoo.
Nykypäivän koulumaailmalta hän peräänkuuluttaa varhaista puuttumista kiusaamistapauksiin sekä sitä, että lapsille ja nuorille opetetaan toisten huomioon ottamista.
– Muistaakseni meille ei aikanaan järjestetty minkäänlaista ryhmäytymistä. Etenkin yläasteen alussa, jos ryhmään tulee paljon uusia oppilaita, heidät pitäisi tutustuttaa toisiinsa kunnolla. Se on tärkeää oppia loppuelämää varten, että oppii ymmärtämään, että meitä ihmisiä on erilaisia.
