Kun minulta kysytään asuinkuntaani, en yleensä kerro sitä suin päin, ellei kyselijä ole omasta maakunnasta. Syynä ei ole vaatimattomuus, vaan se, että kovin harva on kuullut Isojoesta.
On helpompi sanoa asuvansa Etelä-Pohjanmaan eteläkärjessä ja kertoa tarkemmin, jos mielenkiintoa tuntuu riittävän. Sitäkin hauskempaa on, kun kohdalle sattuu ihminen, joka huudahtaa: ”Isooltajoelta, Jumala nähköhön...” Ja yleensä seuraa virnistelyä osoittamaan, että molemmat tiedämme miten lausahdus jatkuu.
Loppuosa kuuluu joko ”johna halla panoo airanseipähäkki” tai ”johna ei ole koskaan mäntää suuruksehen kastettu”. Selvästi naapurikuntalaisten pilkkaa! Sanonnoilla on kuitenkin perusta historiassa ja geologiassa. Suomenselän eteläosan suoalueeseen kuuluvan Isojoen pinta-alasta on suota määritelmistä riippuen vähintään kolmasosa. Maanteitä pitkin liikkuva ei tätä huomaa, mutta metsään poikkeava löytää itsensä helposti rämeeltä.
Suuret suot ovat aikanaan rajoittaneet viljelykset joenvarteen ja ne on katsottu myös ikuisten hallojen lähteeksi. Mirjam Pihlajan kokoaman Isojoen Pitäjänkirjan mukaan kunnassa koettiin kovia katovuosia 1600-luvulta lähtien. Isojokelaiset totesivat 1800-luvun vaihteessa, ettei ollut toivoakaan viljelyksen parantumisesta, ennen kuin uppoavat hetteet olisi kuivattu. He asuivat syvien ja toivottomien soiden keskellä, joista hallanhuurut joka vuosi ryöstäytyivät!
Italian Il Duce kuivatti Pontiset suot vapauttaakseen Rooman malariasta. Suomessa kansanmiestä symboloivat Jussi ja Paavo ovat käyneet kuokkineen soiden kimppuun saadakseen hallat nurin ja viljelysmaata lisää. Viime sotien jälkeen käynnistyivät metsätaloudelliset ojitukset, joilla haluttiin nostaa puuston kasvua. Isojoellakin yli puolet suoalasta on ojitettu. Onneksi suurten keitaiden keskiosia ei kannattanut ojittaa, ja jäljellä on paljon hienoa suoluontoa.
Elämänmeno on kellahtanut toiseen malliin. Niinpä minulle yksi syy asua Isojoella ovat juuri suot. Ei ole montaa kauniimpaa maisemaa kuin allikoiden läikittämä keidas. Kurkien kaikuva huuto tuo hyvän mielen siitä, kuinka lähellä alkuperäistä luontoa saan olla päivittäin.
Ihastus luontoon sai minut aikanaan opiskelemaan metsätieteitä. Sivuaineeksi otin suometsätieteen tajuttuani, että siinä käsitellään suometsien hoidon ohella suokasveja. Selvisi esimerkiksi, että suokukka on saanut tieteellisen nimensä Kreikan mytologian prinsessa Andromedalta. Rahkasammalet taas ovat yllättävän kiinnostava pieni maailmansa. Tai suuri, jos ajattelee kaikkea niiden muodostamaa turvemassaa.
Olen välillä päässyt uppoutumaan myös tuon turvemassan kehittymisen historiaan. Silloin kävi hetkellisesti niin, että suot menettivät mystiikkaansa. Turvekakun päällä keikkuessa ajattelin vain, miksi suo on lähtenyt muodostumaan ja millaisista eri kasvilajeista sen kerrokset ovat maatuneet kasaan.
Nyt soiden kiehtovuus on palannut takaisin. Suosittelen muillekin suoharrastusta ja toivotan menestystä näille seuduin puuhatulle suoteemaiselle Lauhanvuori Region Geopark -hankkeelle!
Reija Haapanen
Kirjoittaja on MMT, yrittäjä ja tietokirjailija Isojoelta.