Netflixin kaunein ja varmasti syksyn houkuttelevin minisarja uutuus on Kaikki se valo jota emme näe -sarja. Sarja tekee kunniaa upealla Anthony Doerrin saman nimiselle romaanille, ja minisarja onnistuu uskomattoman hyvin kertomaan takaumien kautta ihmisten tarinaa, jotka kietoutuvat yhdeksi vasta lopussa.
Tarina keskittyy 1944 vuoden Ranskaan, idylliseen Saint-Malon rantakaupunkiin, joka odottaa pelonsekaisin tuntein amerikkalaisten joukkojen saapuvan ja pelastavan heidät saksalaisilta sortajilta.
Saksan armeijan nuori radisti Werner (Louis Hofmann) on kaupungissa jäljittämässä radioasemaa, jolla vastarintaliike viestii liittoutuneille tilannetietoja koodattuna ääneen luettuun kirjaan. Kirjaa lukee ääneen sokea Marie-Laure (Aria Mia Loberti), johon Werner kokee yhteyttä. Werner ei halua paljastaa radioaseman sijaintia, koska hän on kasvanut orpona kuunnellen samaa taajuutta, jossa vanha herrasmies (Hugh Laurie) kertoi elämän viisauksia lapsille.
Werner on vakuuttunut, että Marien ja ns. professorin välillä on jokin yhteys. Samaan aikaan, kun radioasemaa jäljitetään, Marien jäljille on myös Gestapon upseeri (Lars Eidinger), joka havittelee tietoja mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä, joka olinpaikan hän on vakuuttunut Marien tietävän.
Kaikki se valo jota emme näe tempaisee mukaan heti ensi istumalta. Sarja on täynnä tunteita, upeita näyttelijäsuorituksia, ja lisäksi se on visuaalisesti erittäin hieno. Aria Mia Loberti on oikeasti sokea, eikä hänellä ole näyttelijäkokemusta, mutta hän sopii täydellisesti rooliinsa. Louis Hofmann taasen vakuuttaa jälleen herkkänä tunteiden tulkkina ja näyttelijäpari onnistuu erinomaisesta taltioimaan sodan viime hetken epätoivon, toivon rauhasta ja sielun koskemattomuudesta. Ohjaaja Shawn Levy tekee mielestäni uransa parhaimman ohjauksensa.
★ ★ ★ ★ ★
Estonia-sarja valaisee menneisyyden tutkintaa
MTV katsomo -suoratoistopalveluun tuli lokakuussa toinen syksyn odotetuimmista sarjoista, Estonia. Ruotsalainen Måns Månsson tarttui aiheeseen nähtyään suomalaisen Miikko Oikkosen käsikirjoituksen.
Månssonin epäröinti tapahtui henkilökohtaisista syistä. Hän oli uppoamisen aikaan 12-vuotias ja se jätti pimeän hetken lapsuuteen, johon oli vaikea palata. Samasta syystä aiheeseen ei varmastikaan olla juuri kajottu.
Sarja kuitenkin onnistuu kertomaan Estonian tarinaa kunnioittavasti, ja se keskittyy ennen kaikkea uppoamisen jälkimaininkeihin ja sen tutkimuksiin. Se ei mässäile ihmisten kohtaloilla, vaikka ensimmäiset jaksot varmasti ahdistavatkin herkempiä katsojia.
Suuronnettomuuksista tehdään paljon dokumentteja ja sarjoja, ja ne kiinnostavat laajasti yleisöä, ja Estonian kohdalla tuntuu, että tämä sarja oli nyt tehtävä. Onnettomuuden jälkeen merimatkustamisen turvallisuus kuitenkin parani roimasti, säädökset tiukentuivat ja matkustamisesta on tehty koulutusten myötä erittäin turvallista.
Estonia vei 852 ihmistä ja vain 137 pelastui. Sarjassa valotetaan omaisten, pelastustöissä olleiden ammattilaisten ja muiden välillisten tunteita ja tunteiden käsittelyä onnettomuustutkinnan aikana.
Sarjassa onnistutaan hyvin, erittäin vaikeasta aiheesta huolimatta.
★ ★ ★ ★
