Kansalaisilla on oikeus tietää, millaiset ihmiset heitä politiikassa edustavat, ja poliittisilta toimijoilta on voitava edellyttää tietynlaista nuhteettomuutta ja esimerkillisyyttä.
Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut Mikkel Näkkäläjärven valinta SDP:n puoluesihteeriksi. Vähemmälle huomiolle niin median kuin poliittisten toimijoiden ja kansalaistenkin puolelta ovat kuitenkin jääneet poliittiseen virkaan valitun Näkkäläjärven tuomittavat eläinsuojelurikokset, jotka vähäisestä mediahuomiostaan huolimatta ovat järkyttäneet monia eläinten ystäviä, itseni mukaan lukien, syvästi.
Eläinihmisenä olen seurannut tapausta koskevaa uutisointia surun ja pettymyksen täyteisin tuntein. On totta, että Näkkäläjärvi on jo kokenut lain mukaisen rangaistuksensa ja että rikokset ovat tapahtuneet Näkkäläjärven ollessa 15-vuotias. Voi myös olla totta, että ihminen voi muuttua ja todella katua tekojaan. Parannuksen tekeminen jokaiselle sallittakoon. Politiikka on kuitenkin julkista työtä, joten poliitikkojen taustoista järkyttyneiden kansalaisten on saatava tuoda esiin närkästyksensä. Se, mihin toimenpiteisiin tämän närkästyksen osalta ryhdytään, jos mihinkään, riippuu siitä, kuinka arvokkaina kansalaisten näkemyksiä pidetään.
Menemättä sen syvemmälle henkilökohtaisuuksiin tämä tapaus on paljastanut minulle jotain, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa näyttää olevan perustavanlaatuisesti vinksallaan. Se on paljastanut kissan arvon, tai pikemminkin arvottomuuden, yhteiskunnassamme.
Olen jo vuosikausia seurannut pöyristyneenä sitä totaalista välinpitämättömyyttä, jolla ihmiset tuntuvat suhtautuvan kissojen oikeuksiin. Kissoja jätetään heitteille ja hylätään, niiden annetaan lisääntyä hallitsemattomasti, niiden annetaan nähdä nälkää, kärsiä kylmää ja kärsiä sairauksista saamatta niihin hoitoa. Jäävuoren huippu minulle henkilökohtaisesti oli, että Näkkäläjärvi-tapauksen perusteella näyttää siltä, että myös kissojen kiduttaminen ja kissoihin kohdistuvat eläinsuojelurikokset hyväksytään vain hiljaa.
Valitettavasti en voi sanoa olevani yllättynyt. Suomen eläinsuojeluyhdistys on pyrkinyt kampanjoimalla tuomaan Suomessa vallitsevan kissakriisin koko kansan tietoisuuteen. SEYn mukaan maassamme hylätään yli 20 000 kissaa vuodessa. Jo se kertoo karua kieltään siitä, miten vähän arvoa kissalla katsotaan olevan yhteiskunnassamme.
Tiedän valtavasti tapauksia, jossa kissojen annetaan lisääntyä holtittomasti ilman, että kukaan pitää niistä huolta, minkä jälkeen kissoja aletaan ottaa eri tavoilla päiviltä ongelman paisuessa kontrolloimattomaksi. Olen kuullut nuorukaisten vitsailevan kissojen yli ajamisesta ja jopa aikuisten ihmisten ehdottavan samaa tosissaan. Olen lukenut lukemattomista eläinsuojelurikoksista, joissa kissoja on esimerkiksi ammuttu ja jätetty kitumaan. Nyt olen saanut kuulla myös kissojen ja kissanpentujen kuoliaaksi hakkaamisesta lapiolla ja mailoilla ja kissojen polttamisesta nuotiolla varmistamatta ensin, että kissat ovat varmasti kuolleet.
Silti tämä aihe ei ole noussut varsinaiseksi kohuksi. Mielestäni tapauksen pitäisi herättää suurempaa keskustelua kissan arvosta yhteiskunnassamme ja siitä, miten vinoutunut suhtautuminen kissoihin yhteiskunnassamme vaikuttaa olevan. Tämän tapauksen herättämän vähäisen kiinnostuksen pohjalta voinen suru sydämessäni todeta, ettei kissa vaikuta vielä näin 2020-luvullakaan olevan juuri minkään, ei edes inhimillisen kohtelun arvoinen.
Satu Heininen
Isokyrö