Hyvä ja aiheellinen kysymys.
Nyt autetaan EU:n muita vanhuksia miljardeilla, maailman muita vanhuksia kehitysapurahojen muodossa yli miljardilla vuosittain. No, eivät ne kaikki vanhuksille mene, ellei lasketa kehitysmaiden johtajia vanhuksiksi.
Nyt korona-aikana on autettu yrityksiä, mikä on hyvä asia. Maahanmuuttajia autetaan.
Puoluetukia on muistettu korottaa miljoonilla, jotta poliittiset vanhukset saavat mällätä pikkujouluissa.
Mutta koska on tavallisen vanhuksen ja vammaisen vuoro, jotka asuvat palvelutaloissa? Heitä voidaan parhaiten auttaa tukemalla heidän kanssaan työskenteleviä. Nämä asiat puhututtavat ja koskevat monia ja epäkohtia löytyy aina vaan.
Palkasta jos puhuu, niin joku löytää Helsingistä kovapalkkaisemman lähihoitajan ja perustelee, ettei palkkaus vaikuta. Palkkaus vaikuttaa aina jonkin verran. Se vaikuttaa joko motivoivasti tai aiheuttaa kitkerää kalkkia mikä ei auta työnteossa.
Ennen puhuttiin, että myyntimiehen ja johtajan paikat ovat tuulisia paikkoja mutta on taitanut lähihoitajan paikkojen vaihtuvuus jo mennä ohi, vaikka kultaista kädenpuristusta ei niillä aloilla tunneta.
Ehdotankin, että hoivapalveluiden kilpailutuksessa asetettaisiin minimihinta työn ja ruuan osuudelle, jota ei saisi alittaa ja se hinta tulisi olla nykyisten kulujen päälle selvästi. Ala kiinnostaisi enemmän ja vaihtuvuus paremman perässä vähenisi. Tällöin tarjoajat voisivat keskittyä arvioimaan katetta, muita kuluja sekä nostamaan toimintansa laatua.
Omaishoitajille ja kunnallisille hoitolaitoksille tätä hinnoittelua voisi soveltaa hieman eri lailla tosin, jotta he eivät unohdu.
Ville Hämäläinen
perussuomalainen
Vaasa