Suomen jääkiekkomaajoukkue on monesti ennenkin aloittanut MM-kisat heikoilla tuloksilla, mutta aina ne eivät ole ennustaneet koko turnauksen loppusaldoa.
Tuoreessa muistissa on vuoden 2014 hopearyhmä, joka hävisi Minskissä ensin Latvialle ja Venäjälle, voitti vain niukasti Valko-Venäjän ja Sveitsin, eikä alkusarjan viimeisenä pelipäivänä pääsy puolivälieriin ollut enää edes omissa käsissä. Sveitsi kuitenkin peittosi Latvian, pelasti Leijonat jatkoon ja lopulta tuliaisina oli MM-hopeamitali.
Eikä Bratislavan vuoden 2011 mestarijoukkueenkaan alkutaival mitään riemukulkua ollut: Neljässä ensimmäisessä ottelusta tuli kaksi tappiota, joista toinen Latvialle, eikä Saksakaan kaatunut vasta kuin rankkareilla.
Esimerkiksi noilla mainituilla ryhmillä oli kuitenkin paremmat lähtökohdat vaikeuksien voittamiseen kuin nyt Pariisissa kompastelleella joukkueella. Ensinnäkin penkin takana olivat Jukka Jalonen ja Erkka Westerlund, joilla kummallakin oli jo meriittilistallaan mitalitason menestystä olympialaisissa ja sisimmässään niiden tuomaa itsevarmuutta.
Nyt puikoissa on Lauri Marjamäki, ensimmäisen vuoden päävalmentaja, jolla on maajoukkuetason kokemusta vain tyystin epäonnistuneesta maailmancupista ja heikkojen tuloksien merkeissä kulkeneista europeleistä.
Lisäksi joukkueeseen kohdistuva ulkoinen paine on tänä päivänä jotain aivan muuta kuin vielä kolmekin vuotta sitten. Kulttuuri sosiaalisessa mediassa on muuttunut armottomammaksi ja vaikka valmennusjohto sen pystyisi sivuuttamaankin, jopa sulkemaan kokonaan pois, on aivan varmaa, että nuoren sukupolven pelaajat eivät somepaastoja kisojen aikana pidä.
Koko kauden kestäneet tuloksentekovaikeudet, viimeisimpänä maanantai-illan romahdus Tshekkiä vastaan ja niiden päälle lentää vielä lokaa kotisohva-analyytikoiden #leijonat-tviiteissä. Ei käy kateeksi Marjamäkeä, jonka täytyy vakavien pelillisten ongelmien ratkomisen lisäksi yrittää pitää kokemattomien pelaajien itsetuntokin kohdallaan.
Paikka on kova. Kovempi kuin yhdelläkään aiemmalla päävalmentajalla.
PETRI HEIKKINEN
