Vuosia sitten, juuri tällä samaisella viikolla, minä olin jokseenkin kireällä päällä.
Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi, ja laskeva opiskelupaine hellittämisestä oli hitaasti vaihtumassa... no, nousevaan opiskelupaineeseen.
Kirjoitusten jälkeen kun luettiin erinäisten korkeakoulujen pääsykokeisiin, joissa sisäänpääsymahdollisuudet olivat yhtä heikot kuin nykyäänkin.
Yo-kirjoitusten (suhteellisen) onnistumisen jälkeen maailmalla oli siis heti tarjota uutta potentiaalia mokaamiseen.
Ironista kyllä, samaan aikaan jotkut koulutoverini kävivät lainsäädännön pakottamina pelleilemässä ammattikorkeakoulujen pääsykokeissa, jotta olisivat seuraavana syksynä kaiken varalta oikeutettuja työmarkkinatukeen.
Näytin ylioppilaslakki päässäni idiootilta, ja ylioppilaspukuni oli alkukesän säähän nähden kuuma ja muutenkin epämukava.
Juhlapäivän rituaaleissa – marssi sankarihaudoille sekä itse yo-juhlat – tunsin olevani enemmänkin näytteillä kuin juhlien keskipisteenä.
Myöhemmin illalla tulin kovasti juovuksiin, mutta ei minulla silloinkaan järin hauskaa ollut.
Edelleenkään en ole keksinyt mitään käyttöä tuolloin lahjaksi saamilleni Aalto-vaaseille ja kakkulapioille.
(Luin muuten juuri, kuinka "nimenomaan muistaminen on tärkeää". Ei ole, ellette sitten halua tulla muistetuksi tyyppinä, joka antoi aina kehnoja lahjoja. Muistamista tärkeämpää on kunnioittaa lahjan vastaanottajaa yksilönä, mikä taas vaatii oikeasti merkityksellistä lahjaa, mikä puolestaan kysyy vaivannäköä.)
Oletan kuitenkin, että en ollut tunteineni aivan yksin maailmassa.
Lisäksi vihaan teeskenneltyä hyvää meininkiä.
Tämä olkoon siis vastapainona niille muille, sävyltään kenties myönteisemmille yo-kolumneille.
En ole elämässäni oppinut mitään, eikä minulla ole narsistista persoonallisuushäiriötä, joten en aio antaa neuvoja tuoreelle ylioppilaalle.
Sen sijaan John Cleese, mainiossa omaelämäkerrassaan So, Anyway, harmittelee oppineensa erään tärkeän asian vasta liki kuusikymppisenä: hyvin, hyvin harvalla ihmisellä on oikeasti mitään käsitystä asioista, joista he puhuvat.
Koomikko kertoo kuvitelleensa lapsuudessaan, että maailma olisi jotenkin järkevä paikka.
Niinpä hän ahdistui huomatessaan, että luulo ei pitänyt paikkaansa.
"Olisipa edes yksi opettajistani sanonut minulle: ’Muista, että yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta kuulemastasi on mitä puhtainta hevonp***aa.’ Mikä älyllinen potku se olisikaan ollut", 75-vuotias Cleese noitui.
Tai kuten hän myöhemmin summasi, "ihmiset, jotka eivät tajua mistä puhuvat, eivät tajua etteivät tajua mistä puhuvat".
Ehkä on hyvä, että minä en pitänyt juhlapuhetta lukiomme ylioppilasjuhlissa.
Toki se johtui pääasiassa siitä, että kukaan ei pyytänyt.
Mikko Pulliainen