Kyllä se siitä, Ei pidä provosoitua kun provosoidaan, Tarttis tehdä jotain. Presidentti Mauno Koiviston (1923–2017) sutkautukset kuvaavat presidentin olemusta: vaatimattomuutta, maanläheisyyttä, käytännöllisyyttä.
Minun ikäluokalleni, 1970-luvulla syntyneille, "Manu" oli ensimmäinen omakohtainen Suomen presidentti. Ei siis neljällä vuosikymmenellä tehtävää hoitanut Urho Kekkonen, jonka vanhempi polvi muistaa. Koiviston tuumiskeleva, nenästä vauhtia hakeva puhe jäi vahvasti lapsen tajuntaan.
Kekkosesta muistuu mieleen lähinnä raskas Narvan marssi, jota soitettiin hänen hautajaisissaan 7. syyskuuta 1986. Toki miehen teoista saattoi lukea myöhemmin niistä lukuisista kirjoista, jotka ovat keskittyneet juuri Kekkoseen.
Presidentit tulevat suomalaisia lähelle. Instituutio on liki majesteetillinen. Historian käänteet kohdataan yhdessä.
Koiviston Suomi tukevoitti asemaansa lännessä, se tempautui henkisesti irti idän karhun kainalosta. Irrottautuminen Neuvostoliiton kanssa solmitusta YYA-sopimuksesta, EU-jäsenyyden hakeminen, lamasta selviäminen – Koiviston kausien (1982–1994) isot mullistukset veivät Suomen uuteen asentoon.
Miten periturkulaisuutta pursunneen Koiviston tenho puri Pohjanmaalla?
Koiviston puheenparsi oli kaukana suoranuottisesta pohjalaisesta. Vaikka Kekkonen keräsi vihamiehiä sukulaiset ja kylänmiehet manasivat Koiviston jahkailua. Fundeeraaminen lisäsi vaikutelmaa heikosta päättäjästä itsevaltiaana häärineen Kekkosen jälkeen.
Itseäni risoi Koiviston passiivisuus Viron itsenäisyyden tunnustamisessa. Betoniseksi povatun maailmanjärjestyksen totaalinen romahdus yllätti presidentin reilut 25 vuotta sitten.
Vaasa-lehden kirjoittelu vaalitammikuulta 1982 piirtää kuvan Manu-ilmiöstä huipussaan. Pohjalaisen edeltäjä oli sitoutunut kokoomuksen äänenkannattaja ja teki parhaansa, että Harri Holkerista olisi tullut Suomen presidentti.
Päätoimittaja Erkki Malmivaara kuvasi Koiviston kampanjaa amerikkalaiseksi: puhetta ja show’ta, laulua ja tanssia, leipää ja sirkushuveja. Vaasa korosti, että presidentinvaalit eivät olisi henkilövaalit, vaan poliittiset vaalit.
Koiviston vaalijuhla täytti Vaasan kauppaopiston 6. tammikuuta 1982. Satoja tulijoita jäi juhlasalin ulkopuolelle.
Koivistoa yritettiin saada sosialistin muottiin, mutta tämän hän viisaasti väisti. Maine järkevänä talouspoliitikkona vakuutti myös monet porvarit. SDP tuplasi äänimääränsä verrattuna 1979 eduskuntavaaleihin.
Kokoomuksen kansanedustaja ja Holkerin valitsijamies Pentti Mäki-Hakola tiivisti vaalien jälkeen hyvin Koiviston menestyksen. Koivisto pystyi rikkomaan puolueiden välisiä rajoja siinä, kun porvaripuolueet pyrkivät pönkittämään vanhaa totuttua puoluejärjestelmää. Lopputuloksena oli se, että Suomi sai Koivistossa ensimmäisen vasemmistolaisen presidenttinsä.
Koivistosta oli moneksi. Satamajätkästä tuli tiedemies. Koiviston 1956 väitöskirja Turun sataman sosiaalisista suhteista kuuluu sosiologian klassikoihin.
Vaatimattomuus on poliitikoille harvinaista. Vai jättäisikö joku poliitikko hyödyntämättä sitä, että tuli sodittua kaukopartiomiehenä tarunhohtoisen Lauri Törnin rinnalla? Siitäkään Manu ei tehnyt sen suurempaa numeroa.
TONI VILJANMAA