Taas on tultu hetkeen, kun lukuvuosi päättyy ja saa arvoisensa päätöksen.
Suvivirsi raikaa, todistukset jaetaan ja mikä tärkeintä, jäätelöt syödään. Joillekin tämä on myös lähdön hetki. Osa valmistuneista lähtee pois kotoa, tutuista ympyröistä, tuttujen ihmisten läheltä. Tällaista elämä on. Joskus pitää lähteä, että voi tulla takaisin. Vaikka me lähdemme Etelä-Pohjanmaalta, niin Etelä-Pohjanmaa ei lähde meistä. Omista juuristamme voimme aina olla ylpeitä.
Meidät pohjalaiset tunnetaan muualla Suomessa isänmaallisina, rehteinä, sitoutuneina ja suorapuheisina, sekä varsin luotettavina työntekijöinä. Meidän historiastamme tunnetaan puukkojunkkarit ja legenda siitä, kuinka olisimme hoitaneet Talvisodan urakalla, jos joku olisi sitä ymmärtänyt tarjota. Nämä tarinat ovat osaltaan aihettaneet sen, että muualla Suomessa meitä katsotaan ylöspäin.
Varsinkin yläasteen jälkeen on tunne, että sitä pystyy vaikka mihin ja tietää kaikesta kaiken. Se ei muuten pidä paikkaansa. Elämästä ei tuossa kohtaa tiedä paljoa mitään. Kaikki on tuossa iässä mustaa ja valkoista. Kuunnelkaa opettajia ja vanhempia, he tietävät asioista hieman enemmän.
Elämä potkii joskus, aika kovastikin. Silloin on nostettava pää pystyyn ja yritettävä vieläkin kovemmin. Ei tarvitse huolestua, vaikka ei olisi kuuden laudaturin ylioppilas Ressun lukiosta tai jos tie jatko-opintoihin ei heti aukea. Itse pääsin yliopistoon vasta kolmannella yrityksellä. Sitä ennen nostelin ruhoja ja pakkasin sisäelimiä Atrialla. Siellä todella oppi tekemään töitä, niitä oikeita töitä, josta tämä maakunta saa elinvoimansa.
Onneksi tämän päivän nuoret on avarakatseisia ja suvaitsevaisia. He ovat tottuneet näkemään erilaisuutta, etsimään riippumatonta tietoa asioista. He arvostavat esi-isiemme töitä niin sodassa kuin rauhassa. He näkevät, että jokainen meistä on samanarvoinen riippumatta iästä, uskonnosta, ihon väristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Uusi sukupolvi on aina vienyt maatamme aimo askeleen eteenpäin, olkoonkin että ennen kaikki oli aina niin paljon paremmin - tai sitten ei.
Ja onneksi tuo suvivirsi edelleen soi, vaikka joka kevät asiasta käydään keskustelua. Jos jonkun jälkikasvu kokee uskonnollisen heräämisen kerran vuodessa laulettavasta laulusta, niin kyllä se on sitten niin tarkoitettu.
Rentouttavaa kesää kaikille.
Juha Luukko
Kurikka