Varsin moni nuori lopettaa säännöllisen urheiluharrastamisen yläkoulussa tai pian sen jälkeen. Elämä muuttuu tässä iässä monella tapaa, mutta olisi toivottavaa, että liikkumisen ilo säilyisi läpi tämänkin elämänvaiheen. Miksi harrastaminen loppuu ja mikä lääkkeeksi tähän?
Pitkään urheilussa on vallinnut kulttuuri, jossa jokaisesta tulee ammattilaisurheilija tai ainakin tavoitteena on nousta oman lajinsa huipulle. Tämä on myös monien junioreiden haave harrastusta aloittaessa. Kaikki nuorten ympärillä tsemppaavat treenaamaan kovaa, että joskus on huipulla. Tietysti tämä on monelle juniorille hieno tavoite ja motivoi kulkemaan harjoituksissa pienestä pitäen. Jossain kohtaa kuitenkin harjoittelutahdin kiihtyessä homma alkaa olla liikaa osalle. Kun motivaatio heikkenee, on paine ympärillä kova jatkamisen puolesta. Jos jätät harjoituksia väliin, uhkaa penkille jääminen peleissä. Kuulostaa varmasti tutulta monelle. Tämä toimintapa on tietysti ymmärrettävää kovien tavoitteiden kilpaurheilussa.
Kovimmillaan tämä tarkoittaa elämänrytmiä, jossa kaikki pyörii koulun ja harrastuksen ympärillä. Loppujen lopuksi osa saa tarpeekseen hänelle liian kovasta harjoitteluvauhdista ja ajatus urheilun lopettamisesta alkaa kyteä. Tässä kohtaa painostus urheilun jatkamiseen on kova ja harjoittelua jatketaan hammasta purren. Kun tilanne on jo näin pitkällä, niin lajin lopettaminen ja urheilun lopettaminen kokonaan on edessä. Pahimmillaan liikunta alkaa oikein inhottaa, kun sitä on pakko tehdä. Ei omasta ilosta, vaan muiden paineesta.
Ennen kuin into alkaa lopahtaa, pitäisi pystyä tarjoamaan rauhallisempaa ja tavoitteetonta vaihtoehtoa jatkaa lajinsa parissa. Rennommalla ja rauhallisemmalla tahdilla mielenkiinto harrastamiseen säilyy ja urheilu pysyy osana elämää läpi aikuisuudenkin. Emmehän me aikuisetkaan harrasta liikuntaa maailmanmestaruuksien perässä, vaan oman hyvinvoinnin ja urheilun ilon vuoksi.
Itsekin harrastin aktiivisesti joukkuelajin parissa lukion ensimmäiselle vuodelle saakka. Porukassa mukana pysyminen vaati harjoittelua ja peleissä kulkemista 4-6 päivää viikossa. Tämä yhdistettynä ensimmäisen vuoden kurssien urakoimiseen lukiossa ja opiskelijakuntatoimintaan osallistuminen täytti arkipäivät ja viikonloput. Oli pakko tehdä valintoja. Joukkueurheilu jäi tässä vaiheessa pois.
Rennompaa harrastamista tarjoavat ryhmät sopisivat myös erinomaisesti sellaisille nuorille, joilla ei ole mahdollisuutta satsata tuhansia euroja vuodessa kilpaurheiluun. Onneksi harrastaminen Seinäjoella on kohtuullisemmissa kustannuksissa, kuin etelän suurissa kaupungeissa. Kehitystä eri harrastustoiminnan eteen tapahtuu ja toivottavasti jatkossa näemme enemmän erilaisia mahdollisuuksia harrastaa ja pitää yllä liikunnan kipinää lapsuudesta aina läpi koko elämän.
Jesse Luhtala (KOK)
Hyvinvointilautakunnan puheenjohtaja