Kelpo jutunaiheet jäävät pelottavan helposti huomiotta.
Joskus kyse on vain suuresta typeryydestä: esimerkiksi kerran työtoverini kertoi seminaarista, jossa ministeri oli puhunut keskioluen laimentamisesta. Me uutisdeskissä pidimme aihetta aivan loistavana, mutta asianmukaisen suunnitteluprosessin hengessä ehdotimme sen laittamista vasta myöhäisempiin lehtiin, lähipäiville kun oli jo tarpeeksi juttuja varastossa.
Ilmeisesti muissa medioissa oli suurempi juttupula, sillä ne eivät malttaneet lykätä uutisen tekemistä. Minua hävetti pitkään.
Viimeksi kysymys oli sentään vain tuurista. Eräänä sangen hiljaisena perjantai-iltapäivänä kulutin työaikaani katsomalla Jari Tervon mainiota Kekkonen-dokumenttisarjaa Yle Areenasta.
UKK:n tarina on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten seurasin ohjelmaa hieman puolihuolimattomasti. Sitten leukani putosi lattiaan.
Dokumentin seitsemännessä osassa näytettiin Kekkosen viimeisen työpäivän päiväohjelmaa. Tasavallan presidentti oli viimeisenä ohjelmanumeronaan tavannut "Aamulehden edustajat". Itse siis olen parhaillaan Lännen Median palveluksessa Aamulehden toimittajana.
Ei Ahti Karjalainen, Viktor Vladimirov saati Kärsämäen lypsykoneyhdistyksen johtokunta, vaan kaikista mahdollisista vaihtoehdoista kyseessä oli juuri Aamulehti. Urheiluselostajien kuningasta Mauri Myllymäkeä lainatakseni: olin vähällä innostua.
Pakkohan asiaan oli perehtyä. Onneksi tästä 4.9.1981 tapahtuneesta visiitistä oli pieni juttu seuraavan päivän lehdessä, ja siitä se prosessi sitten lähti.
Tv-ohjelmassa se ratkaiseva kuva oli ruudussa vain muutaman sekunnin ajan. Yksi katse väärään suuntaan tai hetkellinen torkahdus (kyllä, ja useammin kuin kuvittelette), niin erinomaisen kiinnostava työtehtävä olisi jäänyt tekemättä.
Kansakunnan Kekkos-kuvaan lienee varsin mahdotonta löytää mitään olennaista uutta nyt, kun loppuvaiheen terveysongelmien yksityiskohdatkin on jo tuotu julkisuuteen.
Merkillepantavaa kuitenkin on, miten raskaaksi presidentin lähellä työskentelevät henkilöt edelleen kuvaavat aseman mukana tulleen vastuun. UKK ei lopultakaan tullut riippuvaiseksi vallasta vaan etsi aktiivisesti ulospääsyä raskaasta virastaan. Kuten Matti Kekkonen isästään totesi: "Ei valta häntä turmellut. Hän sairastui."
Toisaalta presidentti pyrki hoitamaan työnsä vielä silloinkin, kun fyysinen kunto ei olisi antanut sitä myöten. Jos kerran moni nykyihminenkin saapuu väkisin työmaalle kovan flunssan kourissa, onko niin kummallista, jos valtionpäämies pitää itseään korvaamattomana?
Oli miten oli, Urho Kekkosen henkilökohtaista uhrausta on vaikea olla kunnioittamatta. Samalla kannattaa muistaa, että valta ei ole aina niin tavoiteltavaa kuin luulisi.
Mikko Pulliainen