Aloitin uudessa työssä parisen viikkoa sitten. Uusi työnantaja, uudet ihmiset ympärillä.
Edeltävällä viikolla tunsin tutun tunteen. Koulunaloituspaniikki, tuo kutkuttava ja samalla pakokauhuinen tunne, joka hiipii koko kehoon.
Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että nyt pitää mennä kauppaan ostamaan uusi garderoobi ja miettiä, mitä haluan viestittää heti ensimmäisenä päivänä. Millä tavalla voin työpisteiden ohi kulkiessani kertoa aivan kaiken itsestäni. Pelkällä olemuksella luoda kuvan vahvasta uraohjuksesta, joka tulee muuttamaan koko toimialan saman tien. Samalla kuitenkin huokuen vahvaa älykkyyttä, joka on yhtä aikaa ihailtavaa, mutta mysteeristä.
No en mitenkään! Hauskaa oli silti huomata, että yläkoululainen minussa ei ole kuollut. Aivan samat jännityksen kohteet tulevat uuden tilanteen koittaessa mieleen huolimatta kaikesta kokemuksesta ja kerätystä itsevarmuudesta.
Luultavimminkin vielä pahimpina, sillä vanhetessaanhan tulee koko ajan mukavuudenhaluisemmaksi ja muutos aiheuttaa ikäviä hankaluuksia totuttuihin rutiineihin.
Loppujen lopuksi päädyin menemään töihin peruskuosissa ja aloitin normaalin tutustumisprosessin ihmisiin yhtäkkisen ja nopean brändäysprosessiräjähdyksen sijaan.
Perusasetelmat eivät koulun pihalta ole muuttuneet mihinkään: kuka hengaa kenenkin kanssa, ketkä menevät syömään porukalla, keneltä kannattaa kysyä ja mitä? Koulun pihalla opittuja sosiaalisen selviytymisen taitoja käyttää edelleenkin.
Koulusta tuttua epävarmuuden tunnetta osaa aikuisena kuitenkin käyttää paremmin hyväkseen. Sen sijaan, että uudessa ympäristössä menisi paniikkiin mukaan, voi sen nyt käyttää hyödyllisesti sen miettimiseen: miksi näin tuntee ja uudessa tilanteessa myös siihen, että mitä minä itse asiassa haluan itsestäni kertoa ja millaisen roolin haluan uudessa yhteisössä ottaa?
Kaikki nämä hienot mahdollisuudet edessäni porhalsin työpaikkaan, vain huomatakseni, että aikuisuus on tuonut myös sen mahtavan asian, että on niin vahvasti tyytyväinen omaan itseensä, ettei mikään feikkaus onnistu. Ja itseni tapauksessa puheliaisuutta on todella vaikea hillitä. Joten uudet työtoverini ovat saaneet tutustua siihen samaan Panuun, mihin edellisetkin. Se ei kuitenkaan poista sitä, että kihelmöivä jännitys tekee hyvää.
Uuden edessä on aikuisena todella kivaa. Siitä huolimatta, ettei välttämättä tiedä kaikkea heti, on mukavaa tunne, kun voi luottaa itseensä siinä, että kyllä tästä selvitään. Silloin koulun pihalla sitä tunnetta ei ollut, onneksi elämä on kantanut ja opettanut.
Panu Mäenpää
Seinäjokelaislähtöinen strateginen neuvonantaja