Välillä se pulpahtaa esiin aivan yllättäen: kuunnellessani tarkkanäköistä kollegaani, selatessani somea tai lukiessani jotakin suurta menestystarinaa, sellaistakin, jossa on selvitty vasta vaikeuksien kautta voittoon.
Jotkut se saa pisteliäiksi tai kilpailunhaluisiksi, minä yleensä vetäydyn. Ei huvitakaan olla hetkeen yhteyksissä. Pitäkööt onnensa, älynsä, viisautensa, kauneutensa ja suosionsa.
Käperryn toviksi, kunnes tulen taas järkiini.
Kateus harvoin saa aikaan mitään hyvää, vaikka itse asiassa voisi saada. Tarkemmalla tuumailulla kateus voi paljastaa itselle tärkeitä asioita tai arvoja, jotakin sellaista, johon omassa elämässään kaipaa muutosta. Sillä muutoksenhalustahan kateus lopulta kertoo.
Kateus paljastaa, että tunnen jääneeni vaille jotakin tarvitsemaani, ja nyt tuo toinen on sen saanut tai saavuttanut. Ja tässä on se pysähdyksen paikka: Mitä minä oikeastaan pohjimmiltaan kadehdin, mitä elämääni tarvitsen ja kaipaan?
Ehkä se ei olekaan uusi auto vaan arvostus yhteisössä tai parempi palkka vaan työ, johon on aamuisin mukava mennä ja josta palatessa voimia on jäljellä vielä kello viidenkin jälkeen.
Ehkä se onkin jotakin sellaista, jota kohti voin alkaa kulkea ja jonka puolesta tehdä valintoja.
Kateuden paremminvoiva sisar on ihailu. Toisessa huomaa sellaisia ihastuttavia ja arvostettavia piirteitä, joita soisi olevan itselläänkin. Ja jotenkin siitä toisesta häikäistyneenä luulee, että niitä piirteitä on vain siinä toisessa eikä itsessä ollenkaan.
Mutta nyt paljastan salaisuuden.
Kyllä sinussa on. Sillä usein ne piirteet, joita toisessa ihailee, ovatkin sellaisia, jotka itsessä ovat vähintäänkin jo aluillaan, pinnan alla odottamassa pääsyä valoon. Toisessa vain näkee ne selvemmin. Ne ovat kuin kutsukortteja: tämä on sinullekin tarkoitettu, rohkene tarttua tarjoukseen!
ELINA PAJUNEN
Kirjoittaja on toimittaja ja terapeutti.