Mihin katosi kuuluisa kolmas sektori? Sitä ei ole nähtyhurjasti hallinnonuudistusympyröissä, eikä asema ole vielä kovin selkiytynyt matkalla kohti maakuntamallia.
Mikäli olen oikein pannut merkille, kolmatta sektoria on erilaisien hankkeiden avulla kaavailtu jo vuosia tasavertaiseksi palveluntuottajaksi kyliin ja kaupunkeihin. On kehitetty monenlaista mallia ja ratkaisua, on kerätty seurantadataa ja indikaattoreita ja verkostokäppyröitä.
Uskon ja tykkään. Yhdistyksillä on paikkansa ja tehtävänsä ja suomalaisessa yhteiskunnassa. Mietiskelen vaan sitä, että onko niillä tuloksilla painoarvoa? Näkyykö päättäjillemme se vapaaehtoisen työn määrä ja laatu, millä tätä maata pyöritetään?
Vapaaehtoistyöstä suurin osa tehdään kansalaisjärjestöissä, sen laskennalliseksi arvoksi on saatu noin 2 miljardia euroa vuodessa.
Kun keväällä 2015 julkaistiin 25:s sosiaalibarometri, joka kuvaa hyvinvoinnin, julkisten palvelujen tilaa ja kehityssuuntia, saatiin tulokseksi, että 37 prosenttia kuntien sote-johtajista arvioi, että järjestöjen asema palveluntuottajina heikkenee tulevaisuudessa. Melkoisen huolestuttavaa.
Järjestöjä kuitenkin tarvitaan entistä enemmän tulevaisuudessa palveluntuottajina. Niillä on oman erityisalansa hyvää osaamista ja kykyä innovoida. Erityistä arvoa tulee järjestöjen arvojen ja yhteisöllisyyden kautta.
Näyttää siltä, että kaikkien meille yhteistä hyvä ja turvaa tuottavien yhdistysten oletetaan pysyvän hengissä selkääntaputtelulla. Ei huomata, että väki vähenee ja vanhenee. Moni yhdistys ukkoutuu ja akkautuu, eikä somen sohiminen älykännykällä pelasta siinä vaiheessa, kun yhdistyksen hallitukseen ei kerta kaikkiaan saada riittävästi väkeä. Ei auta vaikka yhdistyksen kesäkisan pussihyppelykuvaa on tykätty sata kertaa.
Sen sijaan pienikin tuki voi olla merkityksellistä siltä kantilta, että järjestö säilyttää toimintakykynsä.
Mietin, että onko nuukuurella joku raja. Nähdäkseni se on tässä kolmannen sektorin osalta siinä, että ellei ole aivan pakko, ja jos kunnan talous ei siihen kaadu, jätettäisiin yhteiset kokoontumistilat panematta verolle. Onkohan hölmöläispolitiikkaa leikata ja paikata säkkiä ja laskuttaa vaikka kymmenen euroa tunti, kun sydänyhdistys kokoontuu pohtimaan kaikille avointa liikuntatempaustaan, vieläpä verovaroin rakennettuun rakennukseen. Pienet yhdistykset eivät voi paljon kuluissaan säästää. Monesti ne ovat olemassa sen vuoksi, että ne toimivat yhteisen hyvän vuoksi. Ei sellainen välttämättä heti kilauta veroäyrejä kunnankirstuun.
Mutta sekin, että nuoret pääsevät kokoontumaan iltaisin yhteiseen paikkaan, pelaamaan ja tapaamaan ystäviään, on jo itsessään arvokasta ja merkityksellistä. Sellaisen toiminnan karsiminen napsahtaa omaan nilkkaan jonkun ajan kuluttua kipeästi.
Nuorissa on tulevaisuus, pidetään heistä hyvää huolta ja eri tavoin, avarasti elämän rakennuspuita tarjoten.
Kansalaisjärjestöjen liikevaihto on noin 5 miljardia euroa, josta julkisen rahoituksen osuus on noin 1,6 miljardia. Julkista rahaa niille annetaan siis Suomessa alle eurooppalaisen keskiarvon.
Enpä muuten usko, että vielä tulevaisuudessakaan sosiaali-, terveys-, kulttuuri-, tai nuorisoalan järjestöissä hurraillaan laulun sanoja mukaillen: "rahaa on, takaan sen".
JOHANNA HEIKKILÄ