3. tammikuuta 1961, Koivulahti ja 25.
13. huhtikuuta 1976, Lapua ja 40.
23. syyskuuta 2008, Kauhajoki ja 11.
Nämä päivämäärät, paikkakunnat ja kuolonuhrien määrät ovat painuneet pohjalaisten mieliin lähtemättömästi. Ne merkitsevät mittaamatonta surua, päättymätöntä ikävää ja sisuskaluja jäytävää pelkoa. Aikanaan järkytyksestä vavahteli koko Suomi.
Kaikki kolme murhenäytelmää ovat mittaluokaltaan niin suuria, että niiden henkilökohtaisuus saattaa joskus unohtua. Kullakin uhrilla oli oma, monenkirjava elämänsä, ja enemmän tai vähemmän vahvoja sidoksia lukuisiin ihmisiin kuten sukulaisiin, ystäviin sekä koulu- tai työyhteisön jäseniin.
Juuri henkilökohtaisuus tekee jutussa käsiteltävistä tapauksista myös laajasti koskettavia. Ne koskettivat tapahtuma-aikaan ja koskettavat yhä. Eivätkä vain kosketa, ne jättävät jäljen.
Traumapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan voidaan puhua kollektiivisesta eli yhteisesti jaetusta traumasta. Sellainen syntyy, kun yhteisössä tapahtuu jotain poikkeuksellisen järkyttävää, ylitsepääsemättömältä tuntuvaa. Tällainen trauma kulkee aikalaisten mukana ja siirtyy eteenpäin seuraaville sukupolville.
– Esimerkiksi koronasta ja ilmastonmuutoksesta puhutaan kollektiivisena traumana. Trauma voi siis olla jopa globaali tai kansallinen, mutta erityisen vahvasti trauma vaikuttaa yhteisöön, jossa se tapahtuu, Poijula sanoo.
Toisen ihmisen teko aiheuttaa pahimman trauman
25 ihmisen hengen vaatinut Koivulahden lentoturma on yhä Suomen eniten kuolonuhreja vaatinut siviililento-onnettomuus. Siitä on kulunut yli 60 vuotta, mutta tragedian pitkä varjo ulottuu tähän päivään asti.
Varhain tiistaiaamuna 3. tammikuuta 1961 nykyisen Mustasaaren alueella sijaitsevan Koivulahden taivaalla havaittiin erikoinen näky. Tai olisi havaittu, jos sää olisi ollut suosiollisempi. Pimeys ja pilvisyys verhosivat Kruunupyystä Vaasaan matkannutta lentokonetta hyvin, vaikka sen tiedetään lentäneen poikkeuksellisen matalalla.
Näköhavainnot jäivät siis vähiin, mutta jotkut Vassorinlahden asukkaat kuulivat koneen viimeisten hetkien äänet. Ne päättyivät, kun Aeron DC-3 putosi maahan tuhoutuen täysin. Koneen 22 matkustajalla ja kolmella miehistön jäsenellä ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä hengissä.
Kohtalokkaan tiistain lento-olosuhteet olivat huonot, mutta sitä oli myös lentäjien kunto. Kapteeni Lars Hattinen oli 2,0 ja perämies Paavo Halme 1,56 promillen humalassa. Kun tähän yhdistetään edellisen yön valvominen, ei onnettomuustutkintalautakunta katsonut kummankaan ohjaamoon päästetyn miehen olleen lentokunnossa.
Soili Poijulan mukaan trauma on sitä sitkeämpi, mitä voimakkaammin traumatisoivia tekijöitä siihen liittyy. Koivulahden tapauksen traumaattisuutta lisää onnettomuustutkijoiden arvio lentäjien heikosta lentokunnosta.
– Luonnononnettomuuksista ja -katastrofeista tiedetään, että niistä on helpompi toipua kuin ihmisen tahallisesti aiheuttamasta suuronnettomuudesta tai joukkotragediasta. Esimerkiksi kouluampuminen ei ole vain suuronnettomuus, vaan sen kokeneet ovat rikoksen uhreja, Poijula sanoo.
– Trauman ydinasioita on kuoleman tai fyysisen loukkaantumisen vaara. Tilannetta pahentaa se, jos vaara on väkivaltainen eli toisen ihmisen pahantahtoisesti tekemä. Silloin on kyseessä toipumisen ja selviytymisen näkökulmasta raskain trauma.
Trauma väistyy, suru jää
13. huhtikuuta 1976 Lapualla herättiin tavalliseen tiistaiaamuun. Kun kello löi 7.42, kaikki tavallinen särkyi kirjaimellisesti sirpaleiksi. Lapuan patruunatehtaalla tapahtui räjähdys, jonka aiheuttamat tuhot olivat suuremmat kuin yhdenkään rauhanajan räjähdysonnettomuuden tuhot sitä ennen tai sen jälkeen.
Räjähdyksen aiheuttajaksi selvisi pulttipistoolin patruunoiden latauskone. Se oikutteli usein, ja viimeiseksi jääneen kerran sitä korjattiin kohtalokkaana aamuna. Tutkinnassa räjähdyksen lähtöpisteeksi tarkentui ruudittajan annostelusylinterin tiivisterengasura. Ruudin syttymisen syytä ei olla kyetty varmuudella osoittamaan.
Räjähdys surmasi 40 tehtaan työntekijää. Heidän läheistensä, lapualaisten ja koko Suomen suru oli valtava. Uhrien siunauspäivänä Lapuan kirkon pihalle kokoontui noin 5 000 ihmistä. Siunaustilaisuuteen osallistui muun muassa tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Martti Miettunen.
Soili Poijulan mukaan on tärkeää erotella toisistaan trauma ja suru. Traumatapahtuma on lyhytkestoinen ja suurin osa toipuu siitä nopeasti – lukuun ottamatta heitä, joille kehittyy traumaperäisiä psyykkisiä häiriöitä.
– Traumaattisen tapahtuman jälkeen lähes kaikissa yhteisön jäsenissä on havaittavissa jonkinasteisia traumareaktioita. Traumatapahtumalle altistuneista noin yhdelle neljästä kehittyy traumaperäinen häiriö. Suurin riski häiriöön on heillä, joita tapahtuma koskettaa henkilökohtaisesti, Poijula sanoo.
Yhteisössä trauma voi vaikuttaa huomattavasti pidempään, kolmannesta jopa viidenteen sukupolveen asti.
– Tutkimuksissa on havaittu, että vasta silloin yhteisössä koetaan turvallisuutta ja ollaan kollektiivisesti vapaita traumasta.
Yksilötasolla suru ja menetykseen sopeutuminen etenevät traumaa hitaammin. Läheisen ihmisen menetykseen sopeutuminen kestää yleensä 1–2 vuotta, minkä kuluessa surun voittaa tunne elämän jatkumisesta.
– Traumaattisen kuolemantapauksen jälkeen menetykseen sopeutuminen kestää paljon pidempään ja suruhäiriöt ovat yleisempiä, Poijula sanoo.
Läheisen ihmisen menetystä surevien lisäksi kollektiivisessa surussa on osallisina myös heitä, joiden elämä palaa uomiinsa melko nopeasti. Hekään eivät silti unohda tapahtunutta, vaan samaistuvat sureviin ja voivat kärsiä heidän rinnallaan.
Kollektiiviseen suruun auttavat kollektiiviset kokemukset: kokoonnutaan yhteen jakamaan surua, lohdutusta ja selviytymistä.
– Suomessa (evankelisluterilaisella) kirkolla on virallinen asema olla yhteisöllisen surun mahdollistaja. Käytännössä se tapahtuu esimerkiksi tukemalla ja järjestämällä erilaisia rituaaleja, Poijula sanoo.
"Vahvempi valmius ottaa vastaan vaikeita tapahtumia"
Vajaa vuosi Jokelan kouluampumisen jälkeen suomalaiskoulussa surmattiin jälleen. Tapahtumat Seinäjoen koulutuskuntayhtymän tiloissa Kauhajoella saivat alkunsa tiistaina 23. syyskuuta 2008 noin kello 11 aamupäivällä.
Ensimmäisistä laukauksista ampuja Matti Juhani Saaren löytymiseen kului aikaa tunti ja 15 minuuttia. Siinä välissä Saari surmasi 10 ihmistä ja ampui itseään päähän myöhemmin kuolettaviksi osoittautunein seurauksin.
Saari suoritti veritekonsa Kauhajoen palvelualojen oppilaitoksessa. Yhdeksän urheista kuoli luokassa, jossa oli meneillään Saaren oman opiskeluryhmän tentti. Surmansa sai yhteensä yhdeksän opiskelijaa ja yksi opettaja. Kolme opiskelijaa selvisi luotisateesta hengissä esittämällä kuollutta.
Saarelle oli myönnetty määräaikainen aselupa noin kuukautta ennen kouluampumista. Tuolloin hän myös hankki 22-kaliiberisen pistoolin. Juuri sillä Saari ammuskeli julkaisemillaan videoilla, joista poliisi sai yleisövinkin viisi päivää ennen koulusurmia.
Saarta yritettiin tavoittaa välittömästi, mutta yhteys häneen saatiin vasta neljä päivää myöhemmin. Poliisi jututti miestä, mutta tuolloin ei katsottu aiheelliseksi ryhtyä muihin toimenpiteisiin.
Vuorokausi puhuttelusta Saari julkaisi entistä uhkaavampia videoita, käveli aseensa kanssa koulurakennukseen ja ampui lähes 160 laukausta. Niistä viimeiseen hän kuoli sairaalassa joitain tunteja rikoksensa jälkeen.
Kauhajoella ihmiset hakivat järkytyksen jälkeen turvaa toisistaan. Kun tapauksesta oli kulunut 10 vuotta, järjestettiin paikkakunnalla jälleen yksi lukuisista muistotilaisuuksista.
Tilaisuuden yhteydessä Pohjalainen haastatteli Seinäjoen ammattikorkeakoulun silloista rehtoria Tapio Varmolaa. Hän oli paikalla ammattikorkeakoulun Kauhajoen yksikössä, kun koulusurma tapahtui.
Varmolan sanat kiteyttävät paljon yhteisön merkityksestä trauman käsittelyssä.
– Puhumme Suomessa paljon yhteisöllisyydestä, tai oikeammin sen puutteesta. Tuossa tilaisuudessa saattoi kuitenkin aistia, että vahva yhteisö oli kantanut meitä kaikkia eteenpäin. Selvisimme kymmenen vuotta sitten yhteistyön avulla, Varmola kommentoi vuonna 2018.
Myös Soili Poijula korostaa sitä, miten yhteisön jäsenet voivat auttaa toinen toisiaan yhteisesti jaetun trauman käsittelemisessä.
– Trauman ylisukupolvisuudessa on hyvä muistaa, että siinä voi olla sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Meillä ei Suomessa olla niinkään puhuttu henkisen kasvun vaikutuksista, mitä traumaattisiin kokemuksiin liittyy. Esimerkiksi Lapuan patruunatehtaan onnettomuus on varmasti vaikuttanut alueellisesti siihen, että siellä on vahvempi valmius ottaa vastaan vaikeita tapahtumia.
Trauman tarkastelu taiteen kautta kannattaa
Perjantaina 1. syyskuuta sai ensi-iltansa Lapua 1976 -niminen elokuva. Siinä kuvataan patruunatehtaan räjähdyksen keskelle joutuvia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan.
Samasta aiheesta kertoo viime keväänä Seinäjoen kaupunginteatterissa esitetty Patruunatehdas- näytelmä. Kaija Saariahon vuonna 2021 kantaesityksensä saanut ooppera Innocence puolestaan käsittelee kouluampumisen aiheuttamaa traumaa.
Soili Poijulan mukaan yhteisölle traumaattisen tapahtuman tarkasteleminen taiteen keinoin on ehdottomasti suotavaa. Se ei syvennä vaan pikemminkin lievittää traumaa.
– Jos traumaa ei pystytä käsittelemään ja kohtaamaan vuorovaikutuksessa, tarjoaa taide mahdollisuuden kohdata tapahtunut sekä käsitellä sitä symboliikan ja fiktion kautta, Poijula sanoo.
– Taiteen keinoin käsiteltynä yksityisin voi olla yleisintä ja yhteistä. Sellainen on todella arvokasta. Meidän pitäisikin arvostaa paljon enemmän sitä, mitä taide voi tarjota traumoista selviytymiseen.
Lähteet: Vaasan, Pohjalaisen, Ilkan ja Ilkka-Pohjalaisen arkistot; Lapuan onnettomuuden tutkintalautakunnan raportti; Tutkintalautakunnan raportti Kauhajoen kouluampumisesta; Seura ja Yle.