Alexander Stubbiin liitettiin monia odotuksia kokoomuksen uutena johtajana. Puhuttiin puheenjohtajasta, joka valittiin voittamaan vaalit, uudesta tuulahduksesta, tietoisesta riskistä. Oli lähdettävä uuteen nousuun vastaamalla modernin äänestäjäkunnan haasteisiin.
Aluksi tämä tuntui onnistuvan, mutta jo syksyllä 2014 kannatus alkoi laskea. Kokoomus on profiloitunut ihmisten silmissä tällä hetkellä siksi, mitä vasemmisto on aina väittänyt sen olevan – talousoikeiston puolueeksi, jota muut asiat eivät tunnu kiinnostavan.
Kokoomuksella on periaatteessa ollut saumoja profiloitua toisellakin tavalla. Keväällä 2015 hallitukseen tuli kaksi puoluetta, joihin älymystönä itseään pitävät ja kaupunkilaisväestö laajemminkin ovat tottuneet suhtautumaan epäluuloisesti. Tässä seurassa kokoomus jäi ainoaksi hallituspuolueeksi, johon saattoi liittää laajempia arvoliberaaleja ja urbaaneja toiveita.
Stubbin liberaali, kansainvälinen ja mediassa taitavasti toimiva persoonakin olisi ollut sopiva. Talouspolitiikassakaan häneen ei kytketty vielä kielteisiä odotuksia.
Tämä arvoliberaali ja urbaani sauma on kuitenkin jätetty pitkälti vihreiden ja vasemmiston retoriikan yksinoikeudeksi. Yhä useammin kuulee ihmeteltävän, mihin kokoomuksesta on kadonnut sivistysporvaristo. Myöskään monesti hehkutettu sosiaalinen uudistusmieli ei juuri näy.
Asiaa ei ole auttanut, että esimerkiksi koulutusleikkaukset on markkinoitu varsin taitamattomasti. Eihän niistä, kuten mistään leikkauksista, tietenkään olisi voinut saada suosittuja, etenkin kun vasemmisto ei ole yhtä lojaali oppositio kuin keskusta oli edellisellä vaalikaudella.
Mutta Suomen historia on osoittanut, että kansa on usein arvostanut tiukkaa leikkuriakin käyttävää valtiovarainministeriä, jolla on ollut pessimistinen sanoma pakkotilanteesta ja jonka olemus viestii siitä, että leikkaukset ovat hänellekin tuskaa – joka kuitenkin on tehtävä. Mauno Koiviston ja Sauli Niinistön persoonat ovat tästä eläviä esimerkkejä. Aikanaan paljon haukuttu Iiro Viinanenkin niitti lopulta arvostusta.
Sen sijaan sitä ei ymmärretä, jos leikkauksia markkinoidaan uusina ”mahdollisuuksina” tai käärittynä johonkin muuhun fraseologiaan, johon kukaan ei usko.
Kokoomus tuntuu tällä hetkellä jääneen tiedotustoiminnassaan sellaisten viiteryhmien henkiseksi vangiksi, joilla näytti vielä vuosina 2007–11 olevan vain taivas kattona.
Onko Stubbin asema kesän puoluekokouksessa sitten vaarassa, jos epäsuotuisa kannatuskehitys jatkuu?
Paineet kasautuvat ilman muuta. Toisaalta istuva puheenjohtaja ei ole puolueen historiassa koskaan hävinnyt puheenjohtajavaalia, eikä häntä ole edes haastettu kuin pari kertaa.
Kaikki johtavat vaihtoehdot ovat jo sitoutuneet siihen, etteivät kilpaile Stubbia vastaan. Lisäksi esimerkiksi Harkimo näyttää monen perikonservatiivin mielestä varmaan ilmiönä hiukan liikaa Trumpilta (vaikka käyttäytyykin rationaalisemmin).
Sen sijaan kokoomuksen historia tuntee useita tapauksia, joissa puheenjohtaja turhautuu ja luopuu itse, kun kokee aktiivisen tuen haalenevan ympäriltään. Olisi silti yllätys, jos sellaisiin ajauduttaisiin nyt, ensimmäisen kaksivuotiskauden aikana, kun seuraaviin vaaleihin on kolme vuotta.
VESA VARES
Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori