Tämänkeväinen koko perheen näytelmä on jokseenkin täydellinen onnistuminen Seinäjoen kaupunginteatterilta. Kaksi tuntia, väliaika mukaan lukien, meni kuin siivillä Suomen parhaan romaanin leikkisää näyttämösovitusta seuratessa.
Katsomossa sai nauraa, jännittää ja elää mukana. Koska olen jo 56-vuotias ja jotain nähnytkin, voin kuvitella, että esitys saattaa olla ihan kelpo elämys noin 40–50 vuotta nuoremmalle katsojalle.
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen koiramainen mukaelma on Mauri Kunnaksen käsialaa. Sen on sovittanut näyttämölle ohjaaja Tero Heinämäki. Hän on samalla pitänyt huolen hyvästä rytmistä ja siitä, että katsottavaa riittää joka käänteessä.
Monista yksityiskohdista oma suosikkini saattoi olla Aapon vyötäröllä roikkuva koiran purulelu, jota vingautetaan tasan kerran esityksen aikana. Pientä mutta maukasta.
Seitsemää koiraveljeä näyttelevät innoittuneesti Jani Johansson, Jukka Puronlahti, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Tomi Turunen, Jussi Jätinvuori ja Kristiina Karhu.
Ilmeikäs katras kantaa toisiaan niin kosioreissulla, joulusaunan lauteilla kuin Impivaaran hurjassa korvessa. Kielet ja korvat lerppuvat, kuonot nuuhkivat, tassut vaativat, koivet nousevat. Ilmiselviä koiriahan ne ovat, jok'ikinen.
Koiruuksia ja keppostelua veljekset myös rakastavat paljon enemmän kuin vaikkapa lukemista. Vasta koskettavan kasvutarinansa loppupuolella veljekset oppivat hallitsemaan aapisen.
Kun kovapäinen Juhanikin lopulta alkoi tavata kirjaimia oikein, katsojat palkitsivat esiintyjät spontaanein aplodein. Se kertoo yleisön mukana elämisestä.
Hyvät tassut ja turkit
Isoissa pikkurooleissa nähdään Mari Pöytälaakso ja Aleksi Holkko. Kumpikin heistä taituroi täyden tusinan hauskoja hahmoja niin lasten kuin aikuisten iloksi.
Kekseliäs ja huoliteltu puvustus ja maskeeraus ovat isossa roolissa läpi esityksen.
Kulissien osalta veljekset seikkailevat komeissa koivikoissa ja mahtavissa männistöissä, jotka on pääosin maalattu ja valaistu hienosti.
Teknistä teatteritaikaa nähdään, kun lukkarin koulu kohoaa lattiasta lavan etuosaan, tai kun Simeoni ja Lucifeerus katselevat maapalloa saapasnahka-tornista. Vaikuttavaa vauhdikkuutta on myös veljesten pakomatkassa Suomen saloilla.
Riku Metsä-Ketelän folkhenkinen sävelkieli tarttuu raikkaita laulusovituksia myöten. Muutenkin ääniraita menee miltei musiikkikasvatuksesta, kun lavalla kuullaan jopa pätkä Irwinin saunarallista.
Lapsiyleisöä kosiskellaan melko suoraan sähkökitarasooloilla ja discotanssimuuveilla, mutta nippa nappa nekin saadaan istumaan kokonaisuuteen.
Kiven villi kieli
Esityksen vahvuuksiin kuuluu tietysti Aleksis Kiven villi ja vapaa suomen kieli. Värikkyydessään "pyllimakkarat, pöhnät ja ukulit" ovat varmasti viihdyttäviä myös lapsikatsojille.
Kaiken sanallisen tykityksen jälkeen tarina päättyy levolliseen kuvaukseen veljesten loppuelämästä:
"Se kulki rauhaisasti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa."
Tuon kuullessaan ajattelee taas hetken, ettei tämä maailma ehkä niin kamala olekaan.
