Puolihulluja ukkoja, jotka tekevät töitä pää märkänä silloin, kun jotakin tehdään.
Juttu on julkaistu alun perin 2.4.2016.
Niin kuvailee Jorma Kopakkala talkookavereitaan. Hän vetää Ylivieskan seurakunnan ukkopiiriä, joka on ollut rakentamassa talkoilla kirkkoja Venäjällä ja Virossa. Kopakkala on ollut kirkkotalkoissa Senegalia myöten.
Pääsiäisen jälkeiselle viikolle siunaantunutta talkoourakkaa kukaan ukkopiiriläisistä ei olisi koskaan osannut kuvitella. Torstaina Kopakkala, Esko Similä ja Mauno Salonsaari pyydystävät magneettikepeillä paksuja nauloja hiiltyneiden hirsien keskeltä ja vartioivat tulipalopaikkaa. Edellispäivänä vartiovuoro alkoi jo aamuviideltä.
Nyt talkoovoimaa tarvitsee kotikirkko – tai sen tummuneet jäännökset. Pääsiäislauantaina lähes maan tasalle palanut Ylivieskan kirkko on lohduton näky heijastinliiveihin pukeutuneiden miesten puuhien taustalla.
Ukkopiiriin kuuluu parikymmentä miestä. Talkootunteja ei lasketa.
– Menisikö pari viikkoa vuodesta. En ole koskaan tullut ajatelleeksi aikaa, sanoo Kopakkala.
Porukasta löytyy taitoja joka lähtöön. Kopakkala on entinen VR:n vaununtarkastaja, Salonsaari metallimies ja Similä ollut tielaitoksella töissä.
Hyväntuuliset miehet jaksavat hymyillä ja puhella leppoisasti myös palopaikalla. 65-vuotiasta Kopakkalaa sanotaan porukan keltanokaksi. Similä ja Salonsaari ovat 77-vuotiaita, mutta kolmen viikon ikäerolla. Kopakkala sanoo, että kahdeksankymppiset ovat vartioineet palopaikkaa yöllä, kun eivät saa muutenkaan nukuttua. Huumori on yksi keino selviytyä.
– Kyllä tämä on liian kova paikka, huokaa Similä, kun hetkeksi vakavoituu.
Hänen pappansa oli kirkossa urunpolkijana, jota Similä pääsi jo pikkupoikana avustamaan. Papan kanssa Similä oli myös lämmittämässä kirkkoa 1940-luvulla kahdella valurautaisella kamiinalla, joihin kannettiin puita.
Siitä asti hän on kirkossa käynyt.
Selviytymiskeino on sekin, että tartutaan ripeästi toimeen. Siihen Ylivieskassa on totuttu. Se liittyy täkäläiseen kulttuuriin.
Hoidetaan tämä kunnolla. Se on ollut henki – olivat kyseessä sitten kuninkuusravit, herättäjäjuhlat, urheilutapahtumat tai järjestöjen juhlat.
Niin luonnehtii Jukka Harvala , herännäisyys- eli körttitaustaisen Raudaskylän kristillisen opiston vt. rehtori. Hän on tutkinut kyläkirjaa varten herätysliikkeitä voimavarana ja tulkitsee, että talkoohenki puhaltaa alueella osittain juuri herätysliikkeiden ansiosta.
Ukkopiiriläisetkin ovat "körttihenkisiä" ja tekevät yhteistyötä körttien Herättäjä-Yhdistyksen kanssa.
Talkoohenki ylittää yhteisöjen rajat. Harvala toimi kymmenen vuotta sitten körttien Herättäjäjuhlien pääsihteerinä ja huomasi, että toimikuntiin löytyi helposti jäseniä uskonnollisen ydinyhteisön ulkopuoleltakin.
– Täällä ihmiset toimivat yhdessä, ei kysytä, oletko körttinen vai mikä.
Ylivieska on herätysliikkeiden perinteistä vahvaa seutua. Herättäjä-Yhdistys on perustettu Ylivieskassa. Herännäisyys on yhä Ylivieskan vahvana pohjavireenä, sanoo Herättäjä-Yhdistyksen hallituksen ylivieskalainen puheenjohtaja Jukka Hautala .
Herännäisten lisäksi lestadiolaisuuden eri suuntauksilla on vahva asema, on myös evankelisuutta ja kansanlähetystä. Niissä kaikissa on totuttu toimimaan yhdessä. Niin myös alueen lukuisissa urheiluseuroissa. Herätysliikkeet saattoivat aiemmin olla rajaava tekijä ihmisten välillä. Nykyisin ne Harvalan mukaan yhä enemmän yhdistävät.
Harvalan mielestä alueen mentaliteetti näkyy siinäkin, että Ylivieskassa ei ole keskitytty kirkon polttajan syyttelyyn tai vihaan.
– Kukaan ei voi käsittää niin äärimmäistä epätoivoa, joka tekoon on johtanut. Olemme kuitenkin tottuneet käsittelemään vaikeita asioita. Olemme tottuneet siihen, että elämää ei voi hallita. Ovat olleet sotakokemukset ja muut.
Alueen hengellisyys on Harvalan mukaan myös sitä, että kirkon paloa ei lähdetä hengellistämään. Siitä ei etsitä Ilmestyskirjan merkkejä, kuten jotkut kristilliset suuntaukset voisivat tehdä.
Olisin voinut olla itsekin sisällä kirkossa tulipalon aikaan.
Niin dramaattinen ajatus on käynyt kanttori Eeva Korhosen mielessä lauantain jälkeen.
– Jälkeen päin on huomannut, että on tapahtuneesta jäänyt vähän traumoja. Onneksi on ollut kriisipalavereita, joissa on käsitelty asiaa.
Korhonen oli tiettävästi viimeinen ihminen, joka Ylivieskan kirkkoon meni lauantaina omilla avaimillaan ja luvan kanssa. Hän treenasi iltapäivällä kahdesta kolmeen pääsiäisjumalanpalveluksen musiikkia.
– Soitin niin kovaa, että se kuulemma kantautui ulos asti. Lukitsin oven aina, kun menin sisään harjoittelemaan, jottei tule ylimääräisiä. Itseäni helpottaa varmuus siitä, että laitoin ainakin ovet lukkoon, kun lähdin.
Korhonen kuuli tulipalosta puhuessaan puhelimessa siskonsa kanssa. Samaan aikaan, täsmälleen kello 19.44, poika laittoi Whatsappiin viestin: "Hei äiti, kirkko palaa."
Jos suntiot ovat viettäneet kirkossa eniten aikaa, kanttorit ovat luultavasti toiseksi eniten. Lähes 29 vuotta kanttorina Ylivieskassa ollut Korhonen menetti tulipalossa myös työvälineensä. 36 äänikerran urut oli remontoitu viime kesänä hyvään kuntoon, ja niiden arvo oli Korhosen arvion mukaan 600 000–700 000 euroa. Myös piano, sähköurut ja pikku-urut paloivat poroksi.
Isoista uruista on pääsiäislauantain jälkeen jäljellä enää kuparisia pillejä, joita Korhonen torstaina nostelee hiilloksen keskeltä. Myös muutama virsikirja erottuu. Valkoiset sivut ovat vaikuttava näky mustassa maisemassa. Yhdellä sivulla lukee uskontunnustus.
– On tämä järkyttävää, ei sitä uskoisi. Kirkkoon sisältyy valtavasti tunteita. Kaikenlaisissa tilaisuuksissa olen ollut seurakuntalaisten kanssa jakamassa tunteita, sanoo ensimmäistä kertaa sisällä raunioissa kävelevä Korhonen.
Hän on laskenut, että pääsiäislauantaita edeltävän viikon aikanakin kirkossa ehti käydä ainakin 1 500 ihmistä.
Miten kaikki voi muuttua hetkessä. Siihen lauseeseen Jukka Harvala palaa uudestaan ja uudestaan, kun hän puhuu Ylivieskan kirkkopalosta. Kymmenen minuuttia roihua, eikä sen jälkeen mitään ollut enää tehtävissä.
– Kun risti ja tapuli romahtivat, niiden mukana meni 230 vuotta historiaa.
Torstaina risti makaa puuta pursuillen mustan hirren ja kattopeltien keskellä.
Lauantaina Harvala ajoi vielä puoli kuudelta kirkon ohi, kun palasi veljensä syntymäpäiviltä. Puoli kahdeksalta hän lähti pääsiäiskokkoja katselemaan, mutta muutti suuntaa, kun keskustaa lähestyessään näki, että nyt palaa jotain isompaa.
Kuin hidastetusta elokuvasta. Sellaiseksi ensimmäisenä paikalle osunut ohikulkija kuvaili Harvalalle palokunnan saapumista palopaikalle. Siltä se tuntui, vaikka sammuttajat tulivat niin nopeasti kuin pääsivät. Silminnäkijöitä yhdisti voimattomuuden kokemus. Siinä se roihuaa, eikä mitään voi.
Tragedia on ollut erityisen syvä paikkakunnalla, jossa kirkko ja seurakunta eivät ole irrallisia linnakkeita. Ylivieskassa kristillisyys ei herätysliikkeiden ansiosta ole mitään ihmeellistä vaan osa arkea.
Yhä on sukuja, joiden esi-isät ovat olleet rakentamassa kirkkoa. Kirkossa on oltu kaikkien sotien aikana kuuntelemassa uutisia ja päiväkäskyjä. 1800-luvun loppupuolelle asti kirkko piti huolta koulunkäynnistä ja köyhäinhuollosta.
On muodostunut side, joka näkyy vasta, kun menetys kohtaa. Isoissa kaupungeissa kirkkorakennuksiin ei ole muodostunut samanlaista suhdetta.
– Kun tällaiselta paikalta kirkko poltetaan, sillä on syvä symbolinen merkitys. Nyt on hyökätty pyhää kohtaan. Siksi toivotaan, että kirkko rakennetaan äkkiä takaisin, tulkitsee Harvala.
Surun keskellä usko hyvään
Hautausmaata kohti lenkkeilevä Aino Niemelä pyyhkii silmälasien alta kyyneliä ennen kuin pystyy puhumaan kirkkopalosta. Silti, vaikka hän on käynyt raunioilla joka päivä lauantain jälkeen. Torstaina hän tuli katsomaan isovanhempiensa hautaa.
– Sokissa olen ollut. Tulipalon jälkeen autosta soitin kuorokavereille ja itkin.
Niemelä on kirkkokuorolainen, jolle kirkko oli toinen koti. Vielä pitkänäperjantaina hän oli jumalanpalveluksessa.
Surunkin keskellä Niemelä uskoo hyvään. Siihen, että kirkkopalo yhdistää ylivieskalaiset.
– Olisi ihana asia, jos tämä toisi tällaisena aikana yhteenkuuluvuutta, yhteisöllisyyttä ja rakkautta toisiamme kohtaan.
"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt." Niin alkaa virsi, jonka kirjoittaja teloitettiin keskitysleirillä. Se on myös virsi, jolla pääsiäisyön hartaus Ylivieskan kirkon raunioilla aloitettiin. Se oli niin vaikuttava hetki, että Jukka Harvala tulee muistamaan sen aina. Vaikutuksen teki etenkin eleettömyys. Oli sellainen henki, että nyt on tällaiset puitteet.
Ylivieskalaisia on järkyttänyt viime aikoina myös polttopulloisku Raudaskylän kristilliselle opistolle, jossa on turvapaikanhakijataustaisia nuoria. Sen jälkeen kuohutti perätön raiskausilmianto, joka sai laajaa julkisuutta. Kirkon polttamisella ei poliisin mukaan ollut kytköksiä ääriajatteluun, vaan se johtui yksilön ongelmista. Siitä huolimatta nyt viimeistään kuvitelmat lintukodosta ovat särkyneet, tulkitsee Harvala.
– Emme ole enää miltään suojassa. Tämä on todellisuutta ympäri maailman, että rakennuksia kaatuu. Yhteisönä on otettava vastuu myös siitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kirjoitetaan. Pitää nousta yhdessä kaikenlaista vihapuhetta vastaan.
Kuuden miljoonan vakuutussumma ei riitä uuden kirkon rakentamiseen. Seurakunnan talousjohtaja Pentti Haikola sanoo, että talkootyötä tullaan hyödyntämään mahdollisimman paljon. Rakentamisvaiheessa viranomaisten ohjeistukset voivat sitä rajoittaa.
– Talkootyöllä on tekijöilleen myös hoitava vaikutus, huomauttaa Haikola.
Jo nyt on kyselty, miten rahaa voi lahjoittaa.
Laajasti uutisoitu kirkonpalo on puhaltanut auttamisen henkeä myös Ylivieskan ulkopuolella. Seudulta kotoisin olevat muusikot ovat halunneet tulla pitämään hyväntekeväisyyskonsertteja. Eräs seurakuntayhtymä on jopa luvannut lahjoittaa Ylivieskaan urut. Hirrenpätkiä on haluttu ostaa, samoin nauloja, joita ukkopiiriläiset keräävät.
Talkoohengestä mikään ei ainakaan jää kiinni.
– Me rakennetaan tänne uusi kirkko, sanoo ukkopiiriläisten Esko Similä.
– Ei kahta puhetta, vahvistaa viereltä Mauno Salonsaari.
Kaisa Hahto / Lännen Media