Seinäjoen upeassa Apila-kirjastossa istuskellessa ja lehtiä lueskellessa nousivat vanhat kirjastomuistot mieleen. Kirjat ja kirjastot ovat aina olleet paikkoja, joissa aika pysähtyy ja mieli rauhoittuu. Emmekä me kirjastonkäyttäjät eli kirjaihmiset muutenkaan häiritse toisiamme. Olemme hillittyjä ja rauhallisia ja viihdymme omassa maailmassamme.
Kirjastonkäyttäjät edustavat kaikkia kansanryhmiä. On koululaisia, opiskelijoita, työssäkäyviä, eläkeläisiä ja tutkijoita. Asusteet ovat asiallisen rentoja. Kirjastoon ei tulla katsottavaksi, vaan etsimään ja löytämään. Keskittyneiltä kasvoilta näkyy lukijan rikas sisäinen maailma.
Opin lukemaan noin viisivuotiaana. Lukumotivaatio oli kova, sillä meille oli ostettu televisio. Aikuiset eivät halunneet, että katson kaikki mahdolliset ohjelmat. Esimerkiksi Lahjomattomat Eliot Nesseineen ja pyssyineen oli ikäiselleni liian vauhdikasta ja veristä seurattavaa.
Niinpä rupesin tavaamaan Ilkan tv-ohjelmasta tietoa. Lahjomattomia katselin kuitenkin vain pätkittäin kamarin avaimenreiästä, mutta opinpahan lukemaan sanoja arvaamalla. Tavutustaito tuli vasta kansakoulun ekaluokalla.
Kotikylässä oli pieni naapurinemännän hoitama kirjastokaappi, josta ei juuri löytynyt lapsille luettavaa. Kansakoulun jännittävä kirjasto ruskealla kansipaperilla päällystettyine opuksineen puolestaan johdatteli pikkupojan lopullisesti satujen ja seikkailujen maailmaan.
Kansipapereita oli ehdottomasti kielletty ottamasta pois kirjan päältä, mutta pakkohan kantta oli kurkistaa ennen lainaamista. Jännittävän kansikuvan perusteellahan kirjoja lainattiin!
Oppikoulun vinttikerroksessa sijaitsevasta kirjastosta löysin kiinnostuksen historiaan ja kansatieteeseen. Kirjastoa hoitava historianopettaja kiikutti minulle kotoaankin Paulaharjuja lainaksi.
Kunnankirjastossa alle 15-vuotiaiden kirjastokortti leimattiin tähdellä. Ilmeisesti oli joitakin teoksia, joita ei haluttu antaa lapsille luettaviksi. En muista yhtään kohdalleni sattunutta epäävää lainauspäätöstä. Berijan tarhat tosin piti virkailijan noutaa jostain varastojen uumenista.
Seinäjoen taidehallilla oli noin parikymmentä vuotta sitten islantilaisten taiteilijoiden näyttely. Avajaisissa eräs taiteilijoista kertoi ajan kulukseen kävelleensä pitkin talvisen Seinäjoen katuja. Hän tunsi olonsa tutuksi ja turvalliseksi, koska monesta valaistusta ikkunasta näkyi kirjojen rivistö.
-Meillä islantilaisillakin on kotona paljon kirjoja, taiteilija kertoi.
Islantilaistaiteilija innostui Hugo Simbergistä ja lähetin hänelle aiheesta kirjallisuutta. Paluupostissa sain taiteilijan isoisän kuvittaman teoksen, joka kertoi islantilaisista kansantaruista.
Lasten lukuinnostusta vahvistavat koko perheen yhteiset kirjastokäynnit. Tämän huomaa, kun taluttaa omaa lastenlasta tutustumaan kirjojen maailmaan.
Seinäjoen Apila mahdollistaa eri-ikäisille perheenjäsenille monenlaiset puuhastelut. Kirjasto on parhaimmillaan kaupunkilaisten virkistävä ja virikkeitä tarjoava olohuone, jonne voi kutsua kaukaisia vieraitakin kylään.
RAIMO HAUTANEN
rehtori ja kriitikko