Armas Eino Leopold Lönnbohm eli hengästyttävän elämän ja koki kurjan kuoleman.
Tämä tulee ensimmäisenä mieleen, kun lukee Panu Rajalan tuoreen Eino Leino -elämäkerran Virvatuli. Rajala vyöryttää kuudensadan sivun voimin esiin runoilijan vaiheet ja kirjallisen monipuolisuuden.
Se on hämmentävää, viihdyttävää ja yllättävääkin luettavaa.
Kokenut elämäkertakirjailija kääntää runoilijalegendasta esiin niin monta kulmaa, että teoksen luettuaan Leinoa katsoo uusin silmin.
Jälkimaailma muistaa Eino Leinon ennen kaikkea mestarillisena riiminikkarina, mutta aikalaiset tunsivat toisenlaisenkin Leinon. Rajalan Virvatuli näyttää Leinon tuotteliaisuuden ja monipuolisuuden musertavan ylivertaisuuden.
Hän oli hyökkäilevä pakinoitsija, esseisti ja kriitikko, jonka sivalluksia pelättiin. Hän oli teatteriperinteen kylmäpäinen uudistaja, joka seurasi omaa visiotaan vastoinkäymisten uhalla. Leino perusti muun muassa Helsingin ensimmäisen ulkoilmateatterin ja laati ensimmäisen Suomen teatterihistorian yleisesityksen.
Hän julkaisi kahdeksankymmentä omaa teosta. Käännöstyö oli mittava. Danten Jumalaista näytelmää varten hän opetteli italian kielen.
Virvatuli on enemmän kuin Leino-elämäkerta. Se on aatehistoriallinen syväsukellus 1900-luvun alun suomalaiseen yhteiskuntaan ja taiteeseen. Se kuvaa niitä henkisiä ja poliittisia virtauksia, jotka tempaisivat mukaansa Eino Leinon kaltaisen uteliaan ihmisen.
Panu Rajala näyttää Eino Leinon poliittisesti aktiivisena, alati henkistä kotia etsivänä hahmona, joka pyrki ajan virtausten aallonharjalle. Leino aloitti intomielisenä nuorsuomalaisena. Nokittelua suomettarelaisten kanssa Rajala kuvaa perusteellisesti.
Sisällissodan aikana runoilijasta tuli jääkärien ihailija, joka omisti runojaan muun muassa Lapuan Lauriloiden jääkäriveljeksille. Leino pyrki Mannerheimin hoviin haaveenaan päästä Marskin hovirunoilijaksi. 1920-luvun alkuvuosiin ajoittuu myös Leinon kirjoittama Vöyrin sotakoulun historia, jolla Leinon katsottiin liittyneen julkisesti valkoisen Suomen nimikkorunoilijaksi.
Kaikkea tuotantoa jälkimaailma ei ole aina halunnut kunnioittaa, kuten Leinon teosofisia runoelmia.
Eino Leino saa Panu Rajalasta veroisensa elämäkerturin. Rajala on värikäs kirjoittaja, joka saa lähdemateriaalinsa eloon ilmiömäisellä tavalla. Hän tekee rohkeita synteesejä ja johtopäätöksiä ja tohtii liioitellakin.
Elämäkertaa lukee kuin romaania. Rajala sommittelee vetäviä kohtauksia yksi toisensa perään. Sibeliuksen kanssa Leino on ajautua käsirysyyn. Ystävänsä Juhani Ahon hautajaisissa hän nukahtaa kirkon penkkiin. Viron-matkalla Leino saa päähänpiston luopua Suomen kansalaisuudesta. Leinon kolmiodraamaa Rajala kuvaa kuin "myöhemmän ajan saippuasarjaksi", kirjeitä rakastetulle L. Onervalle "huohottavaksi kirjeseksiksi" ja itse Leinoa "käveleväksi muistomerkiksi".
Kirjailijan tuotantoa hän esittelee laajasti.
1900-luvun alun taiteilijapiireihin Panu Rajalan teos on suorastaan kutkuttava kurkistus. Rajala herättää eloon Helsingin kapakat ja kuppilat. Eino Leinon tuttavapiiriin kuuluivat muun muassa Akseli Gallén-Kallela, Jean Sibelius, Leevi Madetoja, Pekka Halonen, V.A. Koskenniemi, Otto Manninen ja Hella Wuolijoki.
Leino oli sukkelapuheinen tähti ja seuranpitäjä, joka huomattiin kaikkialla missä liikkui. Hän herätti myös kateutta. Ilmari Kianto kommentoi Leinoa happamasti "taidepyhimykseksi, jonka gloriata ei muka sovi julkisuudessa epäillä".
Millainen Eino Leino oli ihmisenä? Moniulotteinen. Rajala väläyttää Leinosta myös erikoisia yksityiskohtia, kuten kyvyttömyyden seurustella talonpoikien ja työmiesten kanssa. Eino Leino eli kulttuuri-ihmisten kuplassa. Hänen runoilemansa ja ihannoimansa kalevalaismyyttinen Suomen kansa oli pelkkä idealistinen rakennelma; ihmisiä hän ei osannut kohdata.
Idealistisia rakennelmia olivat myös Leinon rakkaussuhteet. Rajala näyttää useaan kertaan runoilijan kyvyttömyyden elää parisuhteessa. Leino avioitui kolmesti. Yksikään suhde ei kestänyt. Hän tarvitsi naisia innoittajikseen, palavien rakkauskirjeiden kohteiksi. Hän rakasti ennen muuta mustekynällä, Rajala kirjoittaa.
Avaimia Leinon persoonan arvoitukseen voi hakea elämäkerran nimestä. Panu Rajalan Virvatulen Eino Leino on virvatulen kaltainen lepattava sielu. Hän on henkisesti liikkuva, avoin ja idealistinen ihminen, joka ei kiinnity mihinkään ja valjastaa käyttövoiman tunteesta.
Runoilijalegendan virallisesta kuolinsyystä on liikkunut vuosikymmenet huhuja. Virvatulen kenties merkittävin ansio on, että Panu Rajala onnistuu laittamaan huhuille pisteen. Eino Leino kuoli 47-vuotiaana syfilikseen. Runoilijan henkilääkärin pojanpojan papereista löytyi reunamerkintä lueettinen krisiogastria, mikä tarkoittaa syfilisperäistä vatsatautia.
Myös elämä kulutti runoilijan. Leinon työtahti oli maaninen. Tuhon viimeisteli alkoholismi.
Virvatulen viimeiset kymmensivut näyttävät ihmisen, jonka ote elämästä on kirvonnut. Se on traagista luettavaa. Syvästi alkoholisoitunut Leino oli menettänyt henkiset kiinnekohtansa ja kaiken maallisen omaisuutensa, jopa kirjansa ja melkein vaatteensakin. Viimeiset vuodet hän vietti parantolassa, josta teki karkuretkiä kapakkaan. Virvatuli kuvaa niitä karusti:
Hän palasi kurjassa kunnossa, sukkasillaan kengät hukattuaan, parta pitkänä, vaatteet rypyssä, tukka siivottomana ja täynnä täitä.
Näiltä vuosilta on säilynyt muun muassa Artturi Leinosen kuvaus. Hän kävi Leinoa tapaamassa keväällä 1920. Leinonen löysi runoilijan pelaamasta shakkia aamutakissaan ja niinivirsuissaan, tukka verestä tahmeana ja hoitamaton haava päässään. Artturi Leinosen muistelmiin on kirjautunut runoilijan sanat: jokaisessa pimeässä maailmannurkkauksessa vaanii kuolevaista vaara, ja me kuljemme, jokainen ihminen, kuin sankarit vaaroista välittämättä.
KIRJA
Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017. 596 sivua.
ANNE PUUMALA
