Tähän aikaan vuodesta Anne Flinkkilällä on yleensä täysi tohina päällä. Syksyn alkaessa kalenteri on täyttynyt suunnittelupalavereista, taustatöistä ja ohjelman nauhoituksista.
Tämä syksyn aloitus on erilainen. Flinkkilän viimeisin keskusteluohjelma Flinkkilä & Kellokumpu päättyi toukokuussa kolmannen kautensa jälkeen. Lopettamispäätöstä hetken nieleskeltyään Flinkkilä päätti laittaa samassa rytäkässä pisteen pitkälle Yle-uralleen. Eläkepäivät koittavat loppuvuodesta.
– Tuntui, että nyt on oikea aika lopettaa. Virallinen eläkeikäkin on jo ylittynyt viime vuonna, Flinkkilä perustelee.
Ohjelman lopetus kirpaisi
Suositun ohjelman lopettaminen on kirpaissut niin katsojia kuin ohjelman tekijöitäkin.
– Päätös oli mielestäni lyhytnäköinen, ja samalla katkeaa pitkän keskusteluohjelman perinne. Maailma on nykyisin niin pirstaleinen, nopeasti kääntyvä ja hektinen, että siinä tarvittaisiin pohtivaa ja hyvässä mielessä hidasta tv:tä. Ihmisten tarve kuulla tarinoita ja tulla niistä kosketuksi ei ole hävinnyt mihinkään.
Flinkkilä toivoo, että osaisi aloittaa uuden elämänvaiheen maltillisesti eikä suorittamaan tottuneena alkaisi hosua liikaa.
Aikaa ottaa jo sekin, että oppii päästämään irti toimittajan aina uusia aiheita skannaavasta katseesta.
– Hesarin entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen totesi, että meni viisi vuotta, ennen kuin hänestä tuli tavallinen Hesarin lukija. Saa nähdä milloin minusta tulee tavallinen television katsoja.
Eräs tärkeä lähitulevaisuuden "työllistäjä" löytyy läheltä.
– Tyttären perhe asuu täällä Tampereella ihan tuossa vieressä ja alan hoitaa muutamana päivänä viikossa hänen nuorimmaistaan, kymmenenkuukautista Vilmeriä.
Murre meni, pohjalainen sielu löytyi
Anne Flinkkilä on asunut vuosikymmeniä Tampereella, mutta juuret ovat vahvasti Etelä-Pohjanmaalla.
Lapsuuden perhe asui Peräseinäjoella, josta isän suku on lähtöisin. Äiti oli lähtöisin Alahärmästä.
Nuoruusvuosina Flinkkilän suhde eteläpohjalaisuuteen oli kompleksinen, jopa inhonsekainen.
– Eteläpohjalaiset olivat minusta kovaäänisiä ja mielestään aina oikeassa, sellaisia ittehyviä. Ajattelin, että minä en ole tuollainen ärsyttävä öykkäri. Murteenkin hävitin puheestani.
Ajatusten kelkka on sittemmin kääntynyt.
Jossain vaiheessa aikuisuutta kotiseudun murre alkoi kuulostaa komialta ja sielusta löytyä heimopiirteitä.
– Kovaääninen en ole, mutta kyllähän minulla on vahvat ajatukset asioista, kunnianhimon ja ratkaisukeskeisyydenkin tunnistan ja miellän pohjalaisuuteen kuuluviksi ominaisuuksiksi.
Flinkkilän vanhemmat ovat jo edesmenneet, mutta Peräseinäjoella hän käy yhä, esimerkiksi anoppia tervehtimässä.
– Ja Peräseinäjoen hautausmaalla minulla alkaa jo olla tuttuja enemmänkin.
BBC:ltä Tohloppiin
Flinkkilän pääaine yliopistossa oli englantilainen filologia, mutta enkun maikan sijaan hänestä tuli toimittaja.
1980-luvun alussa Flinkkilä haki toimittajan paikkaa Ilkasta. Hiipunut murre aiheutti työhaastattelussa epäluuloa.
– Silloinen päätoimittaja Kari Hokkanen moitti minua, että oletteko te edes pohjalainen kun ette murretta puhu, Flinkkilä muistelee nauraen.
Paikka Ilkasta olisi silti tullut, mutta Flinkkilä vastasi Seinäjoen sijaan Lontoon kutsuun. Pari vuotta vierähti BBC:n suomenkielisessä radiotoimituksessa.
Flinkkilän mukaan toimituksella oli mahtava menneisyys, siellä olivat työskennelleet muiden muassa Erkki Toivanen, Pertti Salolainen ja Kari Mänty.
– Minun aikanani meno ei työn puolesta enää niin mahtavaa ollut, mutta Lontoossa oli hienoa asua.
Lontoosta Flinkkilä tuli suoraan Ylen TV Kakkoselle, Tampereelle, Ajankohtaisen kakkosen toimittajaksi. Viikoittaisen makasiiniohjelman tekoa hän pitää journalistisena korkeakoulunaan.
– Aiheet menivät laidasta laitaan, työtä oli paljon ja kaikki saivat tehdä kaikkea.
Ei söpöilyä eikä kaunomaalailua
Vuonna 1997 alkoi keskusteluohjelma Inhimillinen tekijä, joka viimeistään teki Flinkkilästä koko kansan ruutututun. Toimittajaparina oli alkuvuosina Helena Itkonen. Hänen kanssaan päätettiin heti aluksi periaatteet, joista pidettiin kiinni koko ohjelman 20 vuotta kestäneen historian ajan.
– Päätimme, että emme söpöile emmekä kaunomaalaile, vaan puhumme asioista suorasukaisesti. Haastateltavilta edellytimme, että heidän pitää esiintyä omilla kasvoillaan ja vähintään etunimellään.
– Jos aroista aiheista avautuneesta haastateltavasta olisi näkynyt vain takaraivo ja ääni olisi muutettu, tämä olisi vain lisännyt häpeää, Flinkkilä huomauttaa.
Televisio on vahva ja näkyvä väline.
– Korostimme vieraille, että teidän pitää kohdata naapurit rappukäytävässä ohjelman ulostulon jälkeenkin. Ihan kaikkea ei tarvitse kertoa.
Ei tärkeysjärjestystä
Flinkkilältä on usein udeltu, ketkä sadoista vieraista ovat jääneet erityisesti mieleen. Tämä on kysymys, johon hän ei halua eikä edes osaa antaa vastausta.
– Eila Roine on sanonut, ettei voi laittaa roolejaan järjestyksen, muuten roolit suuttuvat. Ajattelen samoin, en voi asettaa vieraita järjestykseen, hän pohtii ja jatkaa:
– Arvostan jokaista vierasta, joka on tullut kertomaan tarinansa. Ei minusta välttämättä olisi kertomaan hankalista henkilökohtaisista asioista avoimesti ja suoraan tv-kameroiden edessä, se on todella rohkea teko.
Jokaiselta vieraalta on tarttunut jotain oppia toimittajalle.
– Ihmisillä on monesti ollut rankkoja kokemuksia, mutta niistä on, jos ei nyt selvitty, niin ainakin menty eteenpäin.
– Tietysti, jos on tullut iso suru, kuten läheisen kuolema, pitäähän se käsitellä eikä menetyksen tunne välttämättä poistu koskaan, mutta sen kanssa on opittu olemaan. Tämä on oppi, jota olen omassakin elämässäni koettanut noudattaa.
Siskoa ei voi telkkarissa sanktioitta solvata
Inhimillinen tekijä oli edelläkävijä tavassaan käsitellä usein kipeitä aiheita julkisesti.
– Maailma ja keskusteluilmapiiri ovat muuttuneet hyvällä tavalla avoimemmaksi, mutta joskus siinä mennään mielestäni liiankin pitkälle, jos painavia aiheita käsitellään liian kevyesti, Flinkkilä miettii ja antaa esimerkin.
– Vaikkapa syvä, kliininen masennus on hengenvaarallinen tila, siitä ei selviä kolmen viikon jälkeen kun löytää uuden poikaystävän.
Inhmillisessä tekijässä Anne Flinkkilän työparina Helena Itkosen jälkeen oli Sari Valto.
Ohjelman päätyttyä 2017 alkoi Flinkkilän ja Maarit Tastulan keskusteluohjelma Flinkkilä & Tastula. Ja 2020 sitten työpariksi tuli Ani Kellomäki.
Aivan kaikkia aihepirejä ei television keskusteluohjelmassa voi juridisista syistä käsitellä.
Tällaisia ovat monet perheeseen liittyvät aiheet.
– Jos joku haluaisi kertoa vaikeasta sisarussuhteestaan televisiossa, ja tämä vaikea sisko on elossa, häntä suojaa yksityisyyden suoja, Flinkkilä selvittää.
– Äkkiä häkki heilahtaisi, tai ainakin Julkisen sanan neuvosto moittisi, jos alkaisi siskoa televisiossa solvaamaan.
Toinen teema, josta Flinkkilä ei koskaan ole voinut ohjelmissaan käsitellä, on lähisuhdeväkivalta.
– Jos puolisonsa pahoinpitelyn uhriksi joutunut kertoo televisiossa kokemuksistaan, se on pahoinpitelijän yksityisyyteen liittyvä asia, se tuntuu kummalliselta, mutta niin se vain on. Lehdissä tällaisia juttuja voi tehdä, koska niissä voi käyttää kuvituskuvia eikä tarvitse naamallaan niissä olla.
Viime kuukausina Flinkkilän yöpöydällä on ollut vino pino kirjoja. Hän on toista kertaa mukana Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon raadissa. Palkinto jaetaan lokakuussa Aleksis Kiven päivänä. Raatipesti on hyvin mieluisa.
Olemme käyneet raadissa tosi hyviä keskusteluja. Tässä on myös saanut tuulettaa omia ennakkoluulojaan. Olen saattanut tarttua kirjan ennakkoasenteella, että mitähän tämäkin nuoren miehen odysseia voisi minulle antaa, ja sitten kirja on vienyt täysin mennessään ja antanut paljon.