Vaasaan ja Vähäänkyröön tuoreen romaaninsa sijoittanut kirjailija Heidi Köngäs oli syyskuun lopulla puhumassa kirjastaan Vaasan pääkirjaston Draama-salissa.
Kirjan esittelyn lisäksi hän puhui suomen kielen merkityksestä.
Sillä onhan niin, että juuri kirjailijoilla ja lehtitoimittajilla, jotka kirjoittavat ammatikseen, on mitä suurimmassa määrin velvollisuus vaalia hyvää, rikasta ja ilmaisuvoimaista suomen kieltä.
Tästä on tärkeää muistuttaa juuri nyt, kun huomenna 10.10. on Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.
Köngäs murehti suomen kielen köyhtymistä ja sanavaraston pienenemistä.
Samaa suren minä. Kun työkseni pyörittelen sanoja, huomaan, että omankin ilmaisun rikastamiseksi pitää nähdä vaivaa.
Ennen vanhaan kyläiltiin ja juteltiin kuulumiset. Siinä tuli puhuttua paljon, ja väliin saatettiin heittää joku sananlasku tai sutkaus. Näin ne pysyivät elossa ja osana sanavarastoa.
Ennen televisioaikaa luettiin paljon, sekä lehtiä että kirjoja, ja kirjoitettiin kirjeitä. Suomalaiset olivat koko ajan ja aika laajastikin kytköksissä kirjoitettuun kieleen.
Kielitaju, sanavarasto ja itseilmaisukin kehittyivät siinä ohessa, eivätkä ne olleet riippuvaisia siitä, kuinka koulutettu tai kouluttamaton henkilö oli.
Mutta nyt ollaan köyhempiä. Nykyisin me viestittelemme toisillemme usein lyhyesti.
Yleisesti käytetyt Teams-, teksti- ja Whatsapp-viestit ovat usein vähäsanaisia. Oletko työpaikalla vai etänä? Juna siellä klo 18.25. Mitä ruokaa tänään? Ei. OK.
Kun viestitään kahden kesken, usein kiireessä tai hankalassa tilanteessa, sähkösanomakielen käyttäminen on normaalia.
Emme vaivaudu edes kirjoittamaan kokonaisia lauseita viesteihin. Verbejä jätetään pois, sanojen taivuttamisesta puhumattakaan. Yksi emoiji tai meemi saattaa korvata kokonaisen lauseen.
Eikä kukaan mieti viestiä naputtaessaan synonyymien, vertauskuvien, sananlaskujen tai sanaleikkien käyttöä tai muutoin oman ilmaisun värittämistä.
Siinä kieli ja sanavarasto köyhtyvät huomaamatta. Luovuus kutistuu sen valitsemiseen, mikä emoiji kuvaa tunnettani juuri nyt.
Enää ei kirjoiteta monisivuisia kirjeitä, eikä käydä kyläilemässä ja juttelemassa, kun kuvitellaan, että tiedetään, mitä ystäville kuuluu. Ovathan he Facebook-kavereita.
Lukutaitotutkimukset kertovat, että vuosikymmenten ajan Suomessa tytöt ovat olleet ahkerampia ja parempia lukemaan kuin pojat. Jos oppilaalla ei ole kunnon lukutaitoa, se vaikuttaa suoraan hänen osaamiseensa.
Mutta toivoa on: Aluehallintovirastojen syyskuun lopussa julkaiseman selvityksen mukaan vuonna 2023 lasten kauno- ja tietokirjallisuutta lainattiin kirjastoista enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kouluissa ja kirjastoissa tehdään ilahduttavan paljon lukutaitotyötä.
Suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi haastan Vaasa-lehden lukijoita tarttumaan kotimaiseen kirjaan. Romaaniin, runokokoelmaan tai vaikkapa tietokirjaan.
Jos ei muuta keksi, voi tarttua esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Se kestää useita lukukertoja. Erityisesti sen vuoksi, että sen kieli on niin rikasta.