Sukupolvien ketju ei ole mikä tahansa helminauha. Siihen kuulut, halusit tai et. Paikkasi ketjussa myös vaihtuu, halusit tai et.
Syntymäsi on sitonut sinut ketjuun, etkä sinä voi vaikuttaa sen materiaaliin, pituuteen ja loistokkuuteen. Oma osuutesi rajoittuu vain siihen, vahvistatko vai heikennätkö ketjua.
Paikan vaihtuminen ketjussa synnyttää monesti hankaussähköä ja rätinää.
Jotkut onnistuvat ennakoimaan muutoksen ja tekemään tilannetta helpottavia mielikuvaharjoituksia. Ongelmia on odotettavissa vähemmän, jos pääsee itselleen mieluiseen ketjun kohtaan.
Kun on edennyt tyttärestä äidiksi ja anopista mummaksi, alkaa ketjun koko kirjo olla nähtynä. Vai tuntuuko se vain siltä?
Mielenkiintoisinta ja joidenkin mielestä myös hankalinta on se, että kuuluu yhtä aikaa moneen kohtaan ketjussa. Roolinvaihdos vaatii aikuisuutta ja malttia.
Hyötyä on myös kyvystä sulkea silmänsä ja korvansa.
Eniten on kautta aikojen metelöity miniän ja anopin ristiriidoista. On syntynyt kuva, että miehen elämän kaksi ykkösnaista ottaa jatkuvasti toisistaan mittaa.
Suhde anoppiin on aihe, joka roihauttaa yleisönosastot ja keskustelupalstat täyteen liekkiin. Kokeile vaikka.
Tuosta keskustelusta ovat miehet osanneet pitäneet näppinsä irti. Sitä ei pidä oikopäätä tulkita miesten viisaudeksi. Syynä voi olla se inhottava anoppi, joka on aivan ensimmäiseksi nujertanut poikansa ja sulkenut hänen suunsa.
Syynä voi olla myös inhottava miniä, joka repii puolisonsa irti kaikista muista pelkkää vallanhaluaan.
Jälkimmäinen vaihtoehto on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ehkäpä syynä on se, että tämän ongelman nähneet ovat siinä kohdassa sukupolvien ketjua, jossa mieluummin rakennetaan sopua kuin sotaa.
En tiedä, olenko hyvä vai huono anoppi, mutta miniän ja miniäkokelaiden kohdalla minua on onnistanut.
Sukupolviketjumme on täydentynyt fiksuilla nuorilla naisilla. Vaikka olisin saanut itse heidät valita, en olisi parempaan pystynyt.
Isovanhemmuudesta on luotu mielikuvaa elämän jälkiruokailuna.
Kun pirtti on täynnä lastenlapsia, olkapäävaivat ja unettomuus unohtuvat. Ei muista edes huokailla, kun kääntelee muistikortteja ja lurittelee lastenlauluja.
Isovanhemmuuskaan ei ole ongelmatonta. Ei tietenkään, sillä pelissä on sukupolvien ketjun monta eri kohtaa. Oudolta kuitenkin tuntuu, että yhteiselossa väitetään olevan niin monta puhumatonta asiaa ja toivetta.
Eniten kinaa syntyy eri sukupolvien kasvatustavoista. Sekin suututtaa, että isovanhemmat arvostelevat nuoren perheen toimia ja tapoja. Ärsyttävänä pidetään pyytämättä tulevia neuvoja.
Isovanhempien leirissä pohditaan puolestaan, pidetäänkö heitä ilmaisena orjatyövoimana, jolla ei ole omaa tahtoa ja tarvetta omaan aikaan.
Kaikkia ei haittaa, jos sukupolvien ketjussa reviirien rajat unohtuvat. Ne ovat kuitenkin olemassa ja niitä on viisasta kunnioittaa.
On tarpeetonta elämän tuhlausta, jos arvokkaimpiin ihmissuhteisiin syntyneiden solmujen annetaan kehittyä umpisolmuiksi.
Sukupolviketjun vahvuus syntyy siitä, että ketään ei jätetä yksin. Heikoinkin lenkki pidetään mukana.
MAIJU LEMETTINEN